Tämä on taas näitä juttuja, että kun bändi julkaisee neljännen levynsä, niin luulis että meikäläinen olis kuullut siitä. Vaan ei. En tosin ole niin SYVÄLLÄ PELISSÄ että edes jaksaisin yrittää ottaa selvää kaikista bändeistä ja levyistä joita musablogeissa vilisee, mutta tämän kohdalla kävi vielä niin, että uuden polven kohuttu musatoimittaja Oskari "Original Gangster" Onninen suositteli tätä minulle, arvellen nimenomaan että minä pitäisin tästä.

Täysin normaali musiikista pitävän ihmisen reaktio olisi tietenkin hyljeksiä tätä KOSKA joku toinen suositteli sitä nimenomaan minua silmälläpitäen. Vaan minäpä en hyljeksinytkään, vaan rupesin kuuntelemaan. Nöyryytettynä, koska joku tiesi minua koskettavan levyn ilmetymisestä, ilman että olin edes kuullut yhtyeestä. Jonka NELJÄS levy tämä on.

Semmotti, sanoisi perniöläinen.

Kävi joka tapauksessa niin, että tykästyin Pedestrian Verseen HETI ja ISOSTI. Pari vuotta sitten Mumford & Sonsista tuli valtavan suosittu yhtye. Harmi vaan että samaan aikaan pinnalle nouseeseen Fleet Foxesiin verrattuna Mumford & Sons on umpitylsä, ihan kuin joku Sibelius-akatemian tylsä ja asiallinen versio Fleet Foxesista.

Frightened Rabbit asettuu tähän samaan ryhmään. Se tekee helvetin tarttuvia lauluja, kuten Mumford & Sons, mutta ainakin Pedestrian Versen laulut ovat myös mielenkiintoisia. Ne eivät tunnu Hennes & Mauritzin villatakeilta, vaan niissä on jotain valtavan hienoa ja nostattavaa. Sanoituksissa pilkahtelee myös samanlaista älykkyyttä kuin Death Cab for Cutiella.

Tekee mieli verrata tätä siihen Mumford & Sonsiin, vaikka M & S onkin musiikkitoimittajapiireissä todella vihattu ryhmä. Ehkä se johtuu suosittuudesta, mutta luultavasti bändin huonoudesta. Frightened Rabbit on siis parempia biisejä tekevä ja mielenkiintoisempi Mumford & Sons. Frightened Rabbit on myös enemmän bändisoittoon perustuva, eikä niin munaton kuin M & S.

Mahtava fiilis tulee tästä levystä. Luulenpa että tästä tulee samanlainen kestosuosikki kuin Silversun Pickupsin Neck of the Woodsista jota kuuntelin viime vuonna valtavasti.

Luulin, että olin jo ohittanut iän, jolloin ihmisellä on lempiyhtyeitä. Lukioikäisenä ja siitä muutamaa vuotta vanhempana me keskusteltiin kavereiden kanssa todella paljon musiikista - eli siis lähinnä haukuttiin toistemme musiikkimakuja. Silloin piti pystyä absoluuttisesti sanomaan, mikä on lempiyhtye, jonka tuotanto piti tietää läpikotaisin ja jota piti pystyä puolustamaan.

Minun lempiyhtyeeni oli ensin Deftones. Myöhemmin rinnalle liittyi Outkast. Molemmat ovat sitä edelleen - ei tietenkään yhtä absoluuttisesti, mutta kuitenkin. Tosin molempien tuotantoihin osuu levyjä joita en enää allekirjoita, mutta 10 vuotta sitten moista ei edes voinut kuvitella. Suosikki tekee VAIN täyttä timanttia.

Plans-levyn jälkeen löytämäni Death Cab for Cutie liittyi suosikkibändien ryhmään jopa niin tanakasti, että huomasin kypsällä iällä voivani sanoa, että "tämä on yksi suosikkibändeistäni, ehkä jopa suosikki", ilman että mieleen tuli miljoona muuta vaihtoehtoa. Narrow Stairs vain vahvisti tätä - itse asiassa se on lempilevyni yhtyeeltä, vaikka toki tälläkin ryhmällä on ne alkulevyjen fanit.

Tänään bändi julkaisi uuden biisin You Are a Tourist. Se löytyy toukokuun lopussa ilmestyvältä albumilta Codes and Keys (Jolla sivujuonteena on hauska viraalikamppis, jossa kännykän viivakoodinlukijasoftalla luetaan CODE ja saadaan lisäsisältöä. Käväisin New Yorkissa pari viikkoa sitten, ja totesin että Jenkeissä on näitä viivakoodikamppiksia nykyään TODELLA paljon).

En ole vielä niin moderni blogi-ihminen, että osaisin muodostaa yhdestä biisistä kovinkaan kummoista kuvaa. MUTTA ONHAN TÄMÄ NYT VITUN KOVA.

Jos Narrow Stairs avattiin psykedeelisellä jamilla I Will Possess Your Heart, on tämä "perinteisempi" DCfC-pala. Eli kaunis, mahtavan melodinen, upeasti kasvava ja hienosti sanoitettu indierock-biisi.

Rakastan Death Cab for Cutieta, ja haluan nähdä heidät livenä vielä jonain päivänä, kuten Princenkin.



Mitäs sanotte, toimiiko?

Käydään heti alkuun läpi se "pakollinen" kanta: Kyllä, sanoituksiin kiinnitetään liian vähän huomiota, ja kyllä, sanoitukset ovat tärkeitä.

Mutta paljonko se sanoituksen hyvyys lopulta määrittää lempilevyjä tai -artisteja? Jos mietin viime vuoden suosikkilevyjäni ulkomailta, niin viiden kärjestä Kanyen kohdalla sanoilla on toki merkitystä, mutta Kashmirin, Joanna Newsomin (Ys-levyn sanoja fanitan paljon, Have One On Me:n muutamia), Nationalin ja Lissien kohdalla sanoilla ei ole hirveän suurta merkitystä. Ei näillä levyillä paskoja sanoituksia ole, mutta ei musiikkiin verrattuna nerokkaita.

Rap-musiikki on tietenkin oma lukunsa, varsinkin albumimitassa. Eihän ns. klubiräpissä mistää nerokkaista sanoituksista  voi puhua, mutta kyllä siinäkin lajissa sanojen näppärä järjestely ratkaisee paljon. Kyllä esim. Cheekillä on kielellistä lahjakkuutta, vaikka asiasisältö välillä vähän kompasteleekin.

Cheek ei toki ole mielestäni paras rap-sanoittaja, mutta tämä  huomiona siksi, että en nyt ota tähän paremmuusluettelooni räppäreitä, heistä voi blogata myöhemmin, ovat kuitenkin lähtökohtaisesti enemmän sanataiteilijoita kuin muusikoita. Kuulostipa jyrkältä noin sanottuna, keskustelunaihe tuokin.

Ajattelin nyt listata muutaman suosikkini. Kuten aina näissä listauksissa en viitsi yrittää tehdä listasta liian lopullista, eivätkä nämä ole paremmuusjärjestyksessä. Huomenna kaikki voisi olla toisin.

Ben Gibbard (Death Cab for Cutie)

Death Cab for Cutien biiseissä on oikeastaan poikkeuksetta hyvät, usein nerokkaat sanoitukset. Tarinabiisien kuningas on tietenkin Bixby Canyon Bridge, jossa päähenkilö lähtee San Franciscosta ajamaan Pacific Coastal Highwayta Los Angelesiin päin paikalle jossa hänen ystävänsä ajoi ulos. Siinä jätetään juuri sopivasti kertomatta asioita. Todella kirjallinen tyyli, kylmät väreet luokkaa mega kun viime kesänä ajettiin tuon saman sillan yli.

En viitsi koko sanoitusta tähän kopioida, mutta sitaattioikeus sallinee loppupätkän kopipeistin. Tämä alkaa siis kohdasta jossa päähenkilö on saapunut kolaripaikalle (vai tekikö se itsemurhan, sanopa sitä!)

In the silence it became so very clear
That you had long ago disappeared.
I cursed myself for being surprised
That this didn't play like it did in my mind.

All the way from San Francisco
As I chased the end of your road
'Cause I've still got miles to go.

And I want to know my fate
If I keep up this way.

And it's hard to want to stay awake
When everyone you meet, they all seem to be asleep
And you wonder if you're missing a dream

You can't see a dream
You can't see a dream.
You just can't see a dream.
A dream

And then it started getting dark.
I trudged back to where the car was parked
No closer to any kind of truth
As I assume was the case with you.

Gibbardin sanoitusten toinen vahvuus on hienot sanaleikit. Parisänkyä on eroamisen metaforana käytetty varmasti useinkin, mutta ei varmasti niin hienosti kuin DCfC:n Your New Twin-Sized Bedissä.

You look so defeated lying there in your new twin size bed.
With a single pillow underneath your single head.
I guess you decided that that old queen holds more space than you would need.
Now it's in the alley behind your apartment with a sign that says it's free.

And I hope you have more luck with this than me.

You used to think that someone would come along.
And lay beside you in a space that they belong.
But the other side of the mattress and box springs stayed like new.
What's the point of holding onto what never gets used?

Esimerkkejä riittää, mutta tuntuu että parhaimmat oivalluksensa Gibbard on tehnyt kahdella uusimmalla levyllä.

Pulpin Jarvis Cocker on totta kai mainittava. 

Tarinoista ei voi olla muistamatta Common Peoplen hienoutta. Tarinabiisiksi siinä on myös harvinaisen hienoja kiteytyksiä, tunnuslaulumaisessa kertosäkeessä erityisesti. Termit sukupolvirunoilija tai sukupolvensa tulkki kuulostavat korneilta, mutta ovat osuvia.

But still you'll never get it right
'cos when you're laid in bed at night watching roaches climb the wall
If you call your Dad he could stop it all.
You'll never live like common people
You'll never do what common people do
You'll never fail like common people
You'll never watch your life slide out of view, and dance and drink and screw
Because there's nothing else to do.
Sing along with the common people, sing along and it might just get you thru'
Laugh along with the common people
Laugh along even though they're laughing at you and the stupid things that you do.
Because you think that poor is cool. 

Gibbardin tapaan Cockerillakin on tapana vähätellä itseään hauskasti, ironista itsesääliä? Voin itse tästä vetää selviä yhtymäkohtia mieltymyksiini lakonisten ja neuroottisten kirjailijoiden kirjoihin, siis tällaista Paul Auster ja Philip Roth -henkistä tavaraa.

Cocker ilmaisee tämän supernerokkaasti esimerkiksi Dishesillä.

I am not Jesus though I have the same initials -
I am the man who stays home and does the dishes.
& how was your day?
Is that woman still trying to do your head in?
A man told me to beware of 33.
He said, "It was not an easy time for me" but I'll get through even though
I've got no miracles to show you.

I'd like to make this water wine
but it's impossible.
I've got to get these dishes dry.
Ah...  


Hmm, tästä uhkaa tulla ihan maratonpitkä kirjoitus. Taidan mainita vielä yhden, hiukan erityyppisen kaverin ja harmitella koko loppupäivä, että "ai niin Olavi Uusivirtakin piti mainita ja Gösta Sundqvist". Mutta nyt mainitsen pidemmin enää vain Panteran Phil Anselmon.

Jollain tavalla väärinymmärretty nero, tai sitten vaan oikeasti nazizika. Varsinkin Far Beyon Drivenillä on ilmeisen sekavissa mielentiloissa tehtyjä mutta pelottavan painokkaita purkauksia. Esimerkiksi levyn aloittavan Strenght Beyond Strenghtin ekat säkeet.

There is nothing.
No education.
No family life to open my arms to.
You'd say that my job is today, yet gone tomorrow.
I'll be broke in a gutter.

I know the opinion.
A broken record.
Fuck you and your college dream.
Fact is we're stronger than all.

Itse asiassa Far Beyond Drivenillä Anselmo on tainnut olla kaikista levyistään eniten tuskasta inspiroitunut. Throes of Rejectionilla miehen ilmeisen vittumainen olotila tulee hienosti esiin. Ei todellakaan samalla tavalla säkenöivän älykästä tai kirjallista kuin kahdella edellisellä esimerkillä, mutta hyvin sanoitettua.

This is feeding what I am.

It's like salt poured into a deep, infected wound.
It's the type of pain you really dig and long for.
I've always been insecure to open up and show love.
Some pretty girl with long hair, some bald guy writhing.

rejection...

The kind that's self induced.
The tongue that's bitten through.
The nauseating stab.
Is feeding what I am.

A short fuse . 

Tätä aiemmilla levyillä Anselmo on vaan ylirehvakas, ja tämän jälkeisillä levyillä ei ole samanlaista kiukkua. Pakko oli kuitenkin mainita.

No, kertokaa nyt, mitkä jäi mainitsematta?