Tämä kirja on kolmas osa Rememberance of Earth's Past -trilogiasta jonka kaksi muuta osaa, Three Body Problem ja The Dark Forest olen arvostellut aiemmin.

Kuten näköjään totean tuossa toisen osan arvostelun alussa, en tästäkään osaa oikein sanoa mitään järisyttävää uutta verrattuna siihen mitä jo ensimmäisessä osassa totesin. Sen kuitenkin ymmärsin, että kirjailija Liu aloitti tarkoituksella pienestä ja laajensi skaalaa koko ajan. Siis vaikka ensimmäisessäkin osassa päästiin jo aikamoisiin sfääreihin ja mittakaava huippasi, niin Dark Forestin kautta Death's Endiin tultaessa skaala on jo sitä luokkaa mieletön, että lukiessa paikka paikoin pääsee kokemaan miellytäviä huimauksen hetkiä. 

Kun tarina ensimmäisessä osassa alkoi Kulttuurivallankumouksen jälkeisestä Kiinasta, ollaan tässä viimeisessä osassa jo universumin tasoisissa heti alusta lähtien. Koska en halua tässä kirjoituksessa spoilata edes ensimmäistä osaa, tyydyn pohtimaan tällaista massiivisen skaalan scifiä yleisemmällä tasolla: Pitkiin aikajanoihin sijoittuvissa juonissa ihmisiä syntyy ja kuolee, joten hahmot vaihtuvat paljon. Liu itse asiassa päätyy syväjäädyttelemään ja herättelemään hahmoja aika paljon, mikä jossain kohtaa muuttuu jopa vähän huvittavaksi. Tosin se lienee myös yksi hänen monista sivupointeistaan: Jos tällainen elämänsiirto joskus mahdollistuu, ihmiset varmasti haluavat kuolemattomuudenjanossaan hyödyntää tällaista mahdollisuutta. Death's Endin maailmassa käytännölle asetetaan rajoituksia, paitsi pitkillä avaruusmatkoilla. 

Joka tapauksessa vaihtuvat ihmiset ja ohi viuhuva aika aiheuttavat sen, että näissä kirjoissa pinnalle nousevat teemat, kirjailijan tieteellisten visioiden kiehtovuus ja loppuratkaisu. Tavallaan tällaisen scifin lukeminen on siis hieman loppuratkaisun venaamista, mutta erittäin viihdytetty ja tarpeeksi usein henkeä haukkova olo tästä tulee.

Eli edelleen: Jos et juuri lue scifiä mutta haluaisit, kokeile tätä. Toisaalta jos ajattelet olevasi scifin ystävä muttet ole lukenut tätä, sinun ehdottomasti pitäisi.

Tämä kirjoitus käsittelee toista osaa Liu Cixinin trilogiasta jonka ensimmäisestä osasta kirjoitin täällä.  Toinen osa ei sinänsä aiheuttanut mitään, mikä olisi kumonnut ensimmäisen osan reaktiot ja fiilikset: Liun kyky luoda järkälemäistä scifiä näyttäytyy trilogian keskiosassa jos mahdollista vielä ensimmäistä osaa massiivisempana. Ja kuten ensimmäisessä osassa, myös The Dark Forestissa ihmiskunnan lähitulevaisuus yhdistyy suurten mittasuhteiden avaruusoopperaan, hiukan Neal Stephensonin mieleen tuovalla tyylillä. 

On virkistävää lukea kiinasentrisesti tällaista tarinaa, kun yleensä on saanut tottua Suomessa jonkun länsimaan kansalaisen lähtökohdista kulkevaan tarinaan. Three Body Problem -trilogiassa toki seikkaillaan myös USA:ssa ja ilmeisesti Norjassa tai Keski-Euroopassa, tarkkaa sijaintia ei kerrottu. Vai mietinkö nyt ensimmäistä osaa? Luin kirjan loppuun kesäkuussa ja nyt huomaan että kahden kirjan tapahtumat alkavat sekoittua. 

Kirjaa on vaikea analysoida spoilaamatta, enkä missään nimessä halua pilata kenenkään lukukokemusta, joten riittänee tässä vaiheessa, että jatkan tämän trilogian erittäin lämmintä ja painavaa suosittelemista. Jos olet ikinä lukenut scifiä, lue tämä trilogia. Jos et, niin ehkä tässä olisi sopivan epätyypillinen aloitus, joka silti on puhdasveristä scifiä. 

Spoilaamatta voi sanoa: Jos trilogian nimi ja ensimmäinen osa sai nimensä Trisolaris-planeetan kolmen auringon kiertoratojen laskemista kuvaavasta matemaattisesta ongelmasta, tulee tämän kakkososan nimi avaruudesta ja sivilisaatioiden kyvystä lähettää ja vastaanottaa viestejä. Jos sytytät pimeässä metsässä nuotion, kaikki näkevät sinut, mutta sinä et näe ketään. 

Palvon. 

 No nyt. Vaikka en lue nykyisin kovinkaan paljoa scifiä tai fantasiaa, niin aina kun saa vinkin tarpeeksi laadukkaasta teoksesta näissä genreissä niin mielellään siihen tarttuu. Aasiassa asuva ystäväni (tämä joko liittyy tai ei liity siihen että hän oli tutustunut kiinalaisen kirjailijan teokseen) suositteli tätä Remembrance of Earth's Past -trilogian ensimmäistä osaa. Hän ei ole muistaakseni aiemmin suositellut minulle kirjoja (räppiä kylläkin), joten arvelin että suosituksella on painoarvoa. 

Kuten olikin. Three Body Problemia voisi kai kuvata "hard scifiksi", eli tiedepainotteiseksi scifiksi, mutta samalla se hyödyntää Kiinan historiaa tavalla joka tuo mieleen Neal Stephensonin romaanit. Stephensonia on myös ajattelun ja mielikuvituksen häikäisevä kirkkaus. Paras scifi on sellaista jossa hypitään nopeasti intiimistä universumin kokoisiin asioihin, ja juuri sellaista Three Body Problemin meno on. En spoilaa tässä tekstissä suuremmin mitään, mutta sen verran voi kai paljastaa, että Kulttuurivallankumouksen kaltoin kohtelemasta tiedenaisesta siirrytään salamannopeasti nykypäivän tieteentekijöiden itsemurhabuumiin, vallankumoukselliseen massiiviroolipeliin ja kommunikaatioon maailmankaikkeuden muiden siviilisaatioiden kanssa.

Tajusin tässä kirjoittaessani, että en voi ihan hirveästi kuvailla kirjan sisältöä spoilaamatta liikaa, joten tyydyn sanomaan, että tällainen fiilis scifistä pitäisi tulla. Henkeä haukkova, "eisaatanaaeivittua" hokeva, jotain tieteestä oppiva, tuolilta tippuva ja totaalisen viihdytetty. Se on se olo. Kirjan juoni on sellainen että kun sitä alkaa ääneen referoida, niin välillä tekee mieli vaan purskahtaa nauruun, niin älytön se on. Älyttömän hieno. 

Tietysti jos kaikki kvanttiasiat ja mikrokosmos ja pimeä aine kiinnostavat, niin tässä olisi sitäkin tarjolla. Ja tosiaan myös Kiinan historiaa, piti tuosta Kulttuurivallankumouksesta ottaa muistin virkistämiseksi kertausta, kun lukion historiantunneista on niin pitkä aika.

En taida sanoa enempää, koska juoni pitää päästä kokemaan itse. Mutta todella sitä suosittelen. Kolmen kappaleen probleema on muuten olemassaoleva matemaattinen probleema, joka tarkoittaa kysymystä kolmen toisiinsa vaikuttavan kappaleen liikeratojen laskemisesta. Ja tämä kysymys todella liittyy kirjan tarinaan.

Kuten kaikki megalomaaniset scifi-järkäleet, on tämäkin jaettu kolmeen osaan. Ennen seuraavan osan ahmimista luen ainakin Green Bay Packersin quarterbackina tunnetuksi tulleen Brett Favren elämäkerran Gunslinger. Siitä lisää ensi kerralla. Mutta lukekaa tämä Liu Cixinin kirja, ette kadu.

Olipahan taas. Lukeminen ja elämä on ollut jotenkin tosi vaikeaa tässä kesälomien jälkeen eristyksissä, enkä ole meinannut millään saada loppuun kahta megalomaanista romaania jotka minulla oli kesken. Tämä Neal Stephensonin uusin tuntui paikoin valtavalta urakalta, vaikka hänen kirjoja muutaman lukeneena tiesin varsin hyvin mihin ryhdyin. 

Pidän kyllä Stephensonin kirjoista, mutta The Fallin VALTAVUUS kävi silti muutamaan kertaan uuvuttamaan. Tapahtumia on mahdotonta kuvata tiivistetysti, mutta suurin piirtein tällaista on tiedossa: virtuaalimaailmaan sijoittuvalla nettiroolipelillä rikastunut Dodge kuolee yllättäen, hänen aivonsa säilötään jos vaikka tekniikka kehittyisi niin että ihmisiä olisi mahdollista herättää henkiin. Hänen tätinsä ja tädin lapsi tutkivat asiaa pidemmälle ja monien vaiheiden jälkeen Dodge herätetään henkiin. Tästä seuraa VALTAVASTI kaikkea, mutta Stephensonille tyypillisesti tarina flipataan muutaman sadan sivun jälkeen täysin uuteen suuntaan. 

Jo kirjan alkutaipaleella ehditään käsitellä mielenkiintoisia nykymaailman teemoja. Vihapuhe netissä, virtuaalitodellisuus, sosiaalisen median kautta saatavan tiedon suodattaminen, kuplaantuminen, "tiedon jälkeinen aika" ja niin edelleen. Puolivälin jälkeen mennäänkin jo sitten aivan muihin maailmoihin kun Dodgen luoman virtuaalimaailman kehitys lähtee vyörymään. Ja juuri kun luulet, että ollaan liukumassa kohti loppua, Stephenson flippaa tarinan VIELÄ kerran ympäri, tai ainakin uuteen suuntaan. Jos päätarinaa pitäisi luonnostella, se olisi varmaan jonkinlainen versio John Miltonin Paradise Lostista, sen verran kuin ko. opuksesta tiedän.

Kuten edellisen romaanin Sevenevesinkin kanssa, taas joutuu toivomaan, että Stephenson olisi malttanut vähän karsia aineksia, tai vaikka julkaista ne useampana kirjana. Hänen maailmansa ovat todentuntuisia, ja huimaavan mielikuvituksellisia samaan aikaan, mutta ähkyhän tässä tulee. Vaikka esimerkiksi Cryptonomicon hyppii ajassa edes takaisin se pysyy kuitenkin samassa tarinassa. Samoin Reamden spektri on leveä, muttei näin monijakoinen. 

Mielummin tätä silti lukee kuin turpaansa ottaa, niin sanotusti, mutta ei Fall ole lähelläkään Stephensonin parasta antia.

Teki mieli lukea scifiä, kyselin Twitterissä suosituksia ja käyttäjä @sami_sundell suositteli tätä. Samilla tuntuu muutenkin olevan scifi hallussa, eli ei kun sinne kyselemään jos kiinnostaa.

Ninefox Gambit on ensimmäinen osa palkitusta trilogiasta. Itse kun en genren uutuuksia hirveän aktiivisesti seuraa niin en ollut koskaan koko kirjasta kuullutkaan. Mutta sen verran tosiaan luotan suosittelijan sanaan ja googlauksen paljastamaan statukseen että päätin tarttua.

Jenkkikirjailija Yoon Ha Leen teos ei ole mitään pientä piiperrystä tai intiimiä ihmiskuvausta avaruusympäristössä. Se on sitä kaikista massiivisinta planetaarista avaruusoopperaa, jossa on lisäksi hyvin vahva tekninen pohjavire. Eli siis paljon omia keksintöjä ja näiden taustaa. Ei jokaisen pala kakkua, siis.

Olen digannut Dan Simmonsin kirjoista paljonkin (Ilium arvosteltuna täällä, aika hutaisten olen kirjoittanut vuonna 2011), ja ne edustavat nimenomaan tätä avaruusoppera-genreä, massiivista avaruusalusten ja tapahtumien liikettä valtavassa tyhjyydessä. Jostain syystä en kuitenkaan innostunut tästä Ninefox Gambitista aivan yhtä paljoa.

On kirjalla ansionsa. Skaalan valtavuudesta huolimatta Yoon Ha Lee keskittyy avaruussodan komentajaksi pienen yksikön johtajan paikalta repäistyyn Cherisiin, ja hänen sisälleen herätettävään tuomittuun sotarikolliseen, kenraali Jedaoon, jonka avulla Cheris toivoo voivansa kutistaa massiivisen (tietysti) keinoplaneetan (?) haltuunsa ottaneet kapinalliset.

Pitkä virke, mutta niin on kirjakin.

Parasta tässä kirjassa oli Cherisin ja Jedaon lisäksi Yoon Ha Leen kehittämä logiikka, jonka mukaan kirjan todellisuuden sodat toimivat. Kaikki perustuu kalentereihin. Eikä siis niin, että hahaa, tämä on kommentaari nykyihmisen kiireisyydestä ja täysistä kalentereista, vaan niin, että todellisuus määrittyy kalenterien mukaan, aseet toimivat "calendricals"-periaatteiden mukaan. Kapinalliset ova kuitenkin käyttäneet "heretical calendaria" ja siksi heidän aseensa ja keinonsa ovat imperiumin edustajille niin vaikeita torjua.

Cheris edustaa soturikilta Keliä. Keleillä on erikoinen laumavaisto joka tekee heistä tehokkaita sotureita ryhmässä. Muilla killoilla  – tai sanoisinko ammateilla – on tietysti omat erikoistaitonsa. Tällaista scifipyöritystä.

Tämä oli ensimmäinen osa, ja jotenkin hommasta jäi sellainen fiilis, että yksikin osa olisi riittänyt. Ei jäänyt nälkää lukea kahta seuraavaa osaa vain saadakseni tietää miten Cherisille ja kapinallisille kävi. Kuitenkin kuten todettua, pidän Yoon Ha Leen kynää terävänä ja otetta uuden ajattelun luonnissa taitavana. Ei scifi-aloittelijoille.

Nyt on luvussa David Mitchellin Cloud Atlas, joka vaikuttaa ensimmäisen 200 sivun perusteella loistavalta. Leffan katsoin joskus ja se oli hirveä, mikä sai unohtamaan koko kirjan. Mutta sitten se on pulpahdellut esiin siellä täällä. Onneksi tartuin.

Oikeastaan luin tämän jo kuukausi sitten lomalla, mutten ole joutanut bloggaamaan tässä. Justin Croninin trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta olen kirjoittanut täällä ja täällä.

*** Lieviä spoilereita varsinkin kahdesta ensimmäisestä osasta, yllätyksiä ei pilata ***

Koska kakkososan lopussa Amy oli posahtanut ja Kaksitoista ilmeisesti siinä mukana, oli vähän epäselvää mihin suuntaan trilogian viimeinen osa tarinaa veisi. Sivuja on sen verran muhkeasti, että mistään loppulaskettelusta ei voinut olla kyse.

Eikä tietysti ollutkaan. En osaa päättää pitäisikö minun kertoa kirjan juonesta vai ei. Taidan olla kertomatta, jos vaikka joku innostuisi aloittamaan ensimmäisestä osasta tämän kirjoituksen perusteella.

Voin helposti toistaa kahden ensimmäisen osan kohdalla kertomani; en ole mikään trillerifani, mutta Cronin scifi-trillerissä on massiivista tarinaa ja yhteiskunnallista näkemystä sen verran, ettei lukijan tarvitse tyytyä pelkkään loppuratkaisun arvailuun.

Sanottava on, että tyyliltään tämä eroaa varsinkin ensimmäisestä osasta, jossa 12 koehenkilön koko USA:n levittämää vampyyritautia vasta rakennellaan. Henkilöitä esitellään, katastrofia rakennellaan, ja sitten räjäytetään koko paska. Siirrytään sata vuotta eteenpäin ja näytetään ahtaalle ajettu ihmiskunta viimeisissä pesäkkeissään. Toisessa osassa taistellaan ja huipennetaan taistelu.

Kolmas osa keskittyy herra Zeroon, ensimmäiseen tartunnan saneeseen. Hänen elämästään kertova osuus on kuin Jonathan Franzenin pienoisromaani, josta nautin paljon. Sen loputtua siirtyminen takaisin raunioituneeseen New Yorkiin tuntui karulta.

Tämän kirjan loppu tuntuu pidemmältä kuin Taru Sormusten Herran loppu. Joka on helvetin pitkä. Frodo ja Sam heittävät Sormuksen ja Klonkkensteinin Tuomiovuoreen, Sauron ja Mordor tuhoutuvat. Loppu? Ei suinkaan, vaan sitten palkitaan, muistellaan, vaelletaan, jälleennähdään, rakastutaan, mennään naimisiin ja niin edelleen. Lopulta ymmärrämme, että loppu on itse asiassa vasta se, kun Frodo ymmärtää ettei pysty enää elämään Keski-Maassa. Tavallisten kuolevaisten ilot ja surut eivät tavoita häntä, kun Sormus on syönyt hänen sielunsa tyhjiin. Järsinyt putipuhtaaksi.

City of Mirrorsin lopussa ei nähdä samanlaista oivallusta. Oikeastaan kirja muistuttaa lopulta hämmentävän paljon Neal Stephensonin nerokasta Sevenevesiä, joka sekin meinaa kompastua mittakaavaansa.

Nautin kyllä tästäkin kirjasta, mutta tarinan olisi mielestäni voinut huipentaa taisteluun ihan Hollywood-leffojen tapaan. Tässä kirjassa henkisten tasojen rakentelu jää hieman tyhjäksi, eikä loppujakson huipennus tunnu huipennukselta.

Tällä hetkellä luvussa ovat Jack Kerouacin On the Road ja Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni 6, joten näistä kuulette blogissa piakkoin. Palaan myös levyarvoihin jahka ehdin punnita mielipiteitäni.

**EI SPOILEREITA**

On ollut hiljaista täällä blogissa. Kiirusta pitää ja iltaisin on tullut kirjoiteltua muita juttuja. Joka tapauksessa, televisiota on silti tullut katsottua, tosin lähinnä suoratoistopuolta. Monta sarjaa on mennyt sellaisissa kädenlämpimissä, tai korkeintaan hieman innostuneissa tunnelmissa. Sillan neloskaudesta voisin sanoa sen verran, että se rikosjuoni ei oikein jaksanut innostaa, mutta Sagan tarinan loppuunkuljetus oli toteutettu hienosti ja hyvällä maulla. Suht ehjä neljän kauden draaman kaari, vaikka kahdella viimeisellä kaudella sitä suuremmin lähdettiin kehittämään.

Tämä kirjoitus käsittelee nyt kuitenkin Altered Carbon -nimistä TV-sarjaa, jonka Netflix on maksanut omasta pussistaan, ja joka pullahti pihalle tuossa kuukausi sitten. Sarja perustuu Richard K. Morganin samannimiseen romaaniin, jota en häpeäkseni ole lukenut, vaikka nimen olenkin kuullut ennen TV-sarjan ilmaantumista. Sarjan faneille minulla on sikäli hyviä uutisia, että Morgan kirjoitti romaaniin kaksi jatko-osaa.

Sarja kertoo Takeshi Kovacs -nimisestä entistä YK:n erikoisjoukkojen sotilaasta, jonka keho on tapettu rangaistuksena kapinallisuudesta, herätetty 250 vuoden jälkeen ja laitettu uuteen kehoon (eli "sukkaan", tai englanniksi "sleeve":n). Herätyksestä ja uudesta kehosta vastaa maapallon yläluokkaan (kirjaimellisesti, rikkaat asuvat kilometrejä korkeiden talojen yläkerroksissa pilvien päällä) kuuluva mies, joka haluaa, että Takeshi Kovacs ratkaisee hänen murhansa. Rikkailla on "sukkia" riittämiin, ja mielen sisältävästä metallidisketistäkin otetaan varmuuskopio muutaman tunnin välein, joten kuolema ei ollut kovin pitkäkestoinen. Silti Takeshin pitää selvittää murha.

Koska tämän kirjoituksen tarkoituksena on suositella ko. sarjaa, en mene juoneen sen syvemmälle. Sarja on viehättävällä tavalla cyberpunk-henkinen. Ei siis sellainen ylitehty William Gibsonin Neuromancer-kopio, vaan enemmänkin Strange Days -elokuva siirrettynä tulevaisuuteen. Tietoverkot ja ihmisyyden olemus ovat kuitenkin sarjan ytimessä.

Vaikka sarja on toisaalta melko toimintavetoinen, se onnistuu myös pohtimaan ja kommentoimaan. Takeshi Kovacs taistelee todellisuudessa ja virtuaalitodellisuudessa, veri lentää ja raajojakin irtoaa, mutta sarja keskustelee myös valta-asemasta, uskonnosta, ihmismielestä ja teknologian ja inhimillisyyden rajapinnasta. Erityisesti sarja keskustelee siitä, mitä kuolemattomuus on, mitä erittäin vanhaksi eläminen tekee ihmismielelle. Tähän puoleen myös liittyy sarjan rumin, naisiin kohdistuva väkivalta. Mielestäni se alleviivaa pointtia, mutta ymmärrän muutkin tulkinnat.

Scifi-aste on kuitenkin melko korkea, eli mistään porttihuumeesta scifin pariin ei ole kyse, tätä katsoessa pitää olla jonkin verran historiaa lajin parissa. Muuten vaarana on käsitteiden lentäminen yli hilseen, tai vähintäänkin realismin kaipuu.

Pääosaa esittää Joel Kinnaman, josta tuli House of Cardsin kahden edellisen kauden ja tämän sarjan myötä yksi suosikkinäyttelijöistäni. Jälkiä jättämättä -sarjassa mies oli loisti myös, niinkin hyvin, etten sen perusteella kuvitellut hänen voivan esittää kovin maskuliinista hahmoa, kunnes House of Cardsin republikaanipresidenttiehdokas marssi ruutuun. Altered Carbonissa Kinnamanin hahmo on yksiulotteisempi supersankari, mutta jotenkin Kinnamanin jokamieheys tuo hahmoon lämpöä. Puntilla hän on ainakin käynyt Jälkiä jättämättä -sarjan jälkeen paljon, sen verran REVITTY on yläkroppa nykyisin.

Mutta siis: Pidin tästä sarjasta erittäin paljon. Päätin jättää näin painavan puoltavan äänen, koska olen yllätyksekseni lukenut, miten monet ovat jättäneet sarjan kesken. Joidenkin mielestä liikaa väkivaltaa, joidenkin mielestä sitten varmaan liian scifi. Minusta tämä on onnistunut sekoitus toimintaa, juonta, scifi-elementtejä, ihmissuhteita ja huumoria – sillä ei tämä tosiaan NIIN hard core -scifiä ole, etteikö siellä panemaan päästäisi. Ja rakastutaan tietysti myös, ja kaivataan kauan sitten kuollutta rakasta.

Luulen ja toivon, että Netflix tekee sarjalle jatkoa.

Tuli joulukuussa fiilis lukea pitkästä aikaa sci-fiä, kyselin Twitterissä suosituksia ja monista hyvistä valitsin tämän. En nyt muista kuka tätä suositteli, mutta kiitos sinulle. On monta kirjaa menossa samaan aikaan joten sain tämän luettua vasta nyt.

Tämä kirja oli minulle entuudestaan tuntematon, vaikka se osoittautuikin alansa merkkiteokseksi, jopa pienimuotoiseksi klassikoksi. Kirjailija Heinlein on minulle tuttu Starship Troopers -romaanista, josta Paul Verhoeven on tehnyt hienon ja parodisen elokuvan. En ole siis lukenut ko. kirjaa, nähnyt vain elokuvan. Muistan kuulleeni, että romaanissa Verhoevenin käyttämä satiirinen ote ei ole niin suoraan näkyvissä, mutta Stranger in a Strange Landin jälkeen tätä on vaikea uskoa, satiiri, parodia ja ironia ovat nimittäin Heinleinin paletin tärkeimpiä osasia.

Kirja kertoo marsilaisten kasvattamasta miehestä - Valentine Michael Smithistä - joka tuodaan Maa-planeetalle ikään kuin pelastettuna Marsista. Hän on jäänyt Marsiin ensimmäisen Mars-retkikunnan jäsenten Marsissa syntyneenä lapsena, joten hänellä ei ole ihmisistä kuin teoreettisia tietoja.

Paljastuu, että marsilaiset ovat koko lailla erilaisia olentoja kuin ihmiset. Kuolleet marsilaiset jäävät elämään henkinä, joita kutsutaan nimellä "Old Ones". Nämä henkiolennot pitävät hallussaan koko rodun kollektiivista viisautta, joskin ovat hyvin hitaita päättämään mistään.

Marsilaiset ovat myös vuosituhansia Maata edellä universumin perusrakenteiden ymmärtämisessä. He voisivat halutessaan tuhota Maan ajatustensa voimalla. Tätä he toki myös harkitsevat, mistä syystä Michael Smith lähetetään tutkimaan Maan oloja ja kulttuuria (vaikka Maan väki luulee "pelastaneensa" Smithin).

Smithille on myös periytynyt oudon lakiteknisen seikan johdosta valtavasti omaisuutta, mistä syystä monenlaiset häslerit havittelevat ystävyyttä hänen kanssaan - Maan presidentistä lähtien.

Enempää en viitsi juonesta kertoa, mutta se on varsin oivaltava. Heinlein on halunnut käsitellä marsilaishahmonsa kautta ihmiskulttuurin kummallisuuksia. Kirja on julkaistu vuonna 1961, ja hauskaa on, että se enteilee hauskasti 1960-luvun hippiaatteita, ja seksuaalista vapautumista.

Minusta kirja kertoo myös Heinleinin naiskuvasta - tai ehkä hänen aikansa naiskuvasta USA:ssa. Marsissa ei nimittäin ole lainkaan naisia, ja Smithillä kuluu aikaa ennen kuin hän "groks" (kuten marsilainen kutsuu "ymmärtämistä" tai "täyttymystä") mitä naiset oikeastaan ovat.

Smith päätyy turvaan rikkaan vanhan kirjailija-lakimies Jubalin kartanoon, jonne isäntä on hommannut palvelijoiksi nuoria kauniita naisia, ja joille hän jatkuvasti laukoo seksististiä heittojaan. Mutta on sitten kuitenkin hyvä mies äksyn kuorensa alla, sanoo kirjailija.

But it pleased him that these women did not chatter, did not intrude into sober talk of men, but were quick with food and drink in warm hospitality. He had been shocked at Miriam’s disrespect toward her master—then recognized it: a liberty permitted cats and favorite children in the privacy of the home.

Smith keksii näiden "neitosten" avustuksella, että seksi on ainutlaatuista maapallolle. Se ei ole vain lisääntymistä, vaan tärkeä "grokkaamisen" (ei ole hajua millä sanalla tuo on suomennoksessa korvattu) muoto. Siksi hän lopulta perustaa "Church of All Worldsin", jolla tietysti kerrotaan uskonnoista - varsinkin kun kirjan maailman toinen suuri uususkonto "Fosterites" on myös onnistuneen parodinen (kaikki käy kunhan uskovalla on hauskaa). Seksistä siis tulee hänen uuden uskontonsa keskus. Ja sitä myöden tämä romaani kiellettiin kouluissa ja koulujen kirjastoissa USA:ssa ilmestymisensä jälkeen.

Tosiaan, kirjan naiskuva on jokseenkin masentava, enkä millään osaa päättää onko se osa sitä, mistä kirja haluaa puhua, vai onko se vaan Heinleinin kuuskytlukuista äijyyttä. Päivystävät Twitter-feministit varmasti innostaa kohta, jossa kirjan eräs naishahmo toteaa suurinpiirtein, että "suurin osa raiskauksista on naisten omaa syytä", ja vaikka lauseen asettaa kontekstiin, se on jotenkin irrallinen ja ruma - ei siis osa mitään alleviivausta tai muuta tarinan kannalta välttämätöntä.

Kuitenkin, lievästä tunkkaisuudestaan huolimatta, kirja todella pureutuu syvälle siihen mitä me ihmiset lopulta olemme. What makes us tick, kuten amerikkalainen sanoisi. Millaisia motiiveja meillä on, ja missä osassa käytöstämme ei ole mitään järkeä.

Kirja on siis klassikkostatuksena ansainnut, vaikka samalla tuntuu, ettei se ole oikein kestänyt aikaa. Ja vaikka vastustan sci-fi-kirjoissa sitä, että jokainen kirjassa esiintyvä tekninen vempain pitää olla genren nimen mukaisesti "science fictionia", Heinleinin maailma tuntuu enemmänkin siltä 1960-luvun scifi-piirrossarjalta (lentävät autot, uusia valtioita ja valtiomuotoja) kuin oikeasti tulevaisuudelta.

Kuka mahtaa Hollywoodissa päättää minkä studion suursarja saa hallita minkäkin joulukuun leffalippumyyntiä?

Hobittien jälkeen Star Wars palasi siihen asemaan, ja kassavirtaa pidemmälle tasoittaakseen Disney päätti pätkäistä päätarinalinjan lisäksi omiksi leffoikseen irtonaisia tarinoita Star Wars -maailmasta. Joista tämä on siis ensimmäinen.

*** TÄMÄ TEKSTI SISÄLTÄÄ SPOILEREITA *** Jos etsit juonitiivistelmää, suosittelen Wikipediaa.

En odottanut elokuvalta hirveästi, vaikka löyhähkösti seuraamani somepalaute oli pääosin positiivista. Mutta toisaalta somepalautteen antajat ovat ihmisiä, jotka ovat nähneet kolme alkuperäisosaa lapsuusiässä, kärsineet 2000-luvun vaihteen paskaosien yli ja intoutuneet Force Awakensista vuosi sitten. (No joo: Se ensimmäinen uusosa Anakinin kasvutarinan osalta oli ihan hyvä, ja tarinan kaari laajemmin on hieno).

Rogue Onen katsoi ihan mielellään, mutta ei se silti ollut kovinkaan unohtumaton kokemus. Olen yrittänyt tässä vuorokausi leffan katsomisen jälkeen eritellä, miksen jaksanut loputtomasti innostua. Päällisin puolin moni asia on toki kunnossa: Force Awakensista tuttu aavistuksen likainen ja "alkuperäisille" Star Warseille kumartava visuaalinen tyyli toimii. Nuhruiset Kapinaliiton alukset, koomisuuteen asti värikkäisiin nappuloihin perustuvat käyttöliittymät Imperiumin mega-aluksissa ja aavikkoplaneetan Pohjois-Afrikalta tuntuvat maisemat luovat mukavasti fiilistä.

Tosin mitään megamässyä maailmaa tai kohtausta ei tällä kertaa nähty - visuaalisesti. Force Awakensista muistan vieläkin kohtauksen jossa tämä uusi jedikokelas ja Kylo Ren taistelivat lumisessa metsässä valomiekat leiskuen.

Hauska yksityiskohta oli sade. Voin olla väärässä, mutta aiemmissa Star Warseissa ei ole hirveästi satanut. Alussa, kun johtaja Krennic tulee hakemaan Galen Ersoa tämän kostealta kotiplaneetalta sadepisarat näyttävät hämmentävän inhimillisiltä Krennicin tarkassa univormussa. Ja sade toistuu lopussa, kun Krennic käy selvittämässä kuka on vuotanut Kuolemantähden piirrustukset.

Leffan suurin ongelma on minusta se, ettei sitä ole tarpeeksi uskallettu irrottaa päätarinasta. Sillä on valtavasti painolastia henkilöiden ja viittausten muodossa, mutta lopulta sillä itsellään ei ole mitään tärkeää tehtävää.  Ohuemmatkin sisällöt kestää lusia, jos populaarikulttuurin ytimeen luikerrellut Star Warsin päätarina edistyy jotenkin, mutta tässä elokuvassa joudutaan - ehkä fanien miellyttämiseksi, ehkä kontekstin antamiseksi - viittailemaan entisiin tapahtumiin niin paljon, että leffan omalle tarinalle ei jää tilaa kasvaa tai hengittää.

Tai kuten eilisen leffaseurueen jälkipuinneissakin todettiin: Ei päähenkilö Jyn Erson ja hänen perheensä tarina jaksanut oikein kiinnostaa. Jos kerran tehdään spin off, niin tehdään se sitten rohkeasti! Tuotantoyhtiön olisi pitänyt tyytyä vain etäisiin viittauksiin ja keskittyä siihen mistä tässä elokuvassa kerrotaan. Esimerkiksi Darth Vaderilla ei ollut tässä elokuvassa mitään funktiota, mutta nörttien tyydytykseksi hänet uitettiin tarinaan olemaan hetkeksi vittumainen ja paha.

Elokuvan ydin siis tavallaan on Jyn ja Galen Erson suhde, ja toisaalta motiivi taistella oikeaksi pitämänsä asian puolesta. Mutta nämä jäävät planeettojen ja avaruusalusten varjoon, TOISIN KUIN NIISSÄ alkuperäisissä elokuvissa, joissa myötäelit orpopojan matkassa heti alkuruuduista lähtien. Myöskään Jynin ja Forest Whitakerin esittämän kasvatti-isän suhde ei tunnu yhtään missään. Voisivat yhtä hyvin olla toisilleen vieraita sen ainoan kerran kun leffassa kohtaavat. Eikä heillä myöskään ole mitään selvitettävää. Jyn selvittää itselleen, että haluaa taistella hyvän puolesta kun hänelle selviää ettei hänen isänsä olekaan kuollut, ja kun isä onkin koko ajan tehnyt duunia hyvien puolella, siinä se.

Onneksi jotain pääjuonta kuljettavien elokuvien materiaalista oli maltettu jättää pois. Tai ainakin melkein, kyllä sitä jedeilyäkin siellä oli. JUU, kyllä me kaikki huomattiin että Jyn Ersolla on Voimaa, vaikkei hän itse sitä tiedäkään. Tai ehkä tietää, muttei osaa antaa sille nimeä. Suostutteli arkistoplaneetan portinvartijan päästämään heidän aluksensa läpi. Ja sitten se sokea ninja. Kyllä me kaikki nähtiin, että hänen kävely/taistelukeppinsä on rakennettu vanhasta valomiekasta.

Eli jos nyt vedän yhteen kokemustani, voin sanoa viihtyneeni, mutta olisin silti toivonut rohkeampaa irtiottoa ja spin off -henkeä. Toivottavasti se varsinainen seuraava osa ilmestyy pian.

Voihan VOIHAN. Minä joskus lukiossa tätä kirjaa luin, mutta en jotenkaan tajunnut sitä ja sen hienoutta - vaikka muuten ihan "vaikeitakin" kirjoja tavasin. Joku tässä oli jotain mikä ei silloin toiminut, ja luultavasti jätin koko kirjan kesken.

No, kävin pitkästä aikaa kirjastossa koska tytärpuoli, ja vierailin samalla "aikuisten" osastollakin. Pokkarin käyttöliittymä on iPad/Kindle-yhdistelmän jälkeen toivottoman kömpelö, mutta silti pari kirjaa kiinnitti huomion. Toinen oli Dune.

Lähdetäänkö siitä, että tämä on aivan helvetin hyvä kirja. Takakannessa Arthur C. Clarke vertaa, että scifi-fantasiaosastolla vain LOTR pääsee eeppisyydessä lähelle. No, en ehkä menisi aivan niin pitkälle, mutta valtavan iso ja samalla intiimi kirja se on.

Frank Herbertin kirjassa on onnistuneesti luotu maailma. Arrakisin aavikkoplaneetta on tapahtumien päänäyttämö. Suurin osa planeetasta on asumiskelvottomaksi luultua aavikkoa, jota hallitsevat valtavan kokoiset madot. Arrakisin aavikoilta saadaan kuitenkin avaruusmatkailulle elintärkeätä "spiceä", joten planeetta on taloudellisesti ja poliittisesti arvokas.

Planeetan aavikko-osissa asuu Fremenien kansa, josta ei tiedetä juuri mitään. Tarinan alussa planeetan käskynhaltijoiksi saapuu Atreidesien suku, joka saa keisarin määräyksellä valtaistuimen verivihollisiltaan Harkonnenin perheeltä.

En avaa juonta sen enempää, Wikipedia auttaa jos haluaa lukea tarkemmin. Esimerkiksi Dan Simmonsin kirjat keskittyvät valtavan suuriin tapahtumiin ja massiivisiin vaikuttajiin. Dunessa on kaikesta huolimatta paljon intiimiyttä, ja vielä enemmän henkisyyttä.

Homma ei myöskään mene epäuskottavaksi nörtteilyksi tai ylimitoitetuksi sankarisaagaksi. Paul Atreides on mielenkintoinen ja monitahoinen päähenkilö, jonka tarinaa seuratessa voi samalla nauttia Herbertin luoman maailman monimuotoisuudesta. Mutta mikä tärkeintä, Paulin tarina on tärkeintä, muu maailman esittely tulee sen jälkeen.

Tämä saattaa olla paras scifi-kirja jonka olen koskaan lukenut. Philp K. Dickin kirjat ovat niin eri tyylisiä, vaikka hän on alan kirjailijoista suosikkini. Lyhyesti sanottuna: Palvon.

Jos scifi kiinnostaa vähänkin, lue tämä. Ja jos olet nähnyt David Lynchin elokuva, unohda se.

PLUS minulle selvisi tätä lukiessani vihdoin, mistä Fear Factoryn ep:n Fear Is the Mind-Killer nimi tulee!

MUOKKAUS/LISÄYS:
Perkule unohdin eilen lisätä, että miksi tässä(kin) kirjassa aavikolla asuva Fremenien kansa on kieleensä ja kulttuuriinsa saanut vaikutteita Maa-planeetalla aavikolla asuvilta arabeilta/islamilaisilta kansoilta?

Onko lukijan helpompi silloin tajuta se kulttuuri, vai miksi paikannimet pitää virittää arabialaishenkisiksi? Onko se kirjailijalta alitajuista? Ei varmaankaan.

Sama ilmiö näkyy George R. R. Martinin Song of Ice and Fire -sarjassa (eli Game of Thrones siis) jos miettii niitä meren takana asuvia kuivan maan asukkaita.

Miksi näin?

Koska olen viettänyt hiihtolomaviikkoni kotona, minulla on ollut valtavasti ylimääräistä luovaa energiaa jonka normaalisti kanavoin töihini. Tänään päätin pitkästä aikaa yrittää fiktion kirjoittamista. Tämän novellin kirjoittamisessa meni korjauksineen noin 45 minuuttia, eikä se ole hirveän briljantti, mutta ihan hauska kokeilu kuitenkin. Esikuvana toimivat Kilgore Troutin teokset.

Saa antaa palautetta. Typojakin saattoi jäädä kun editointivaihe oli sen verran nopeatempoinen.

*****

Kansallisaarre

Pari kertaa sivulauseessa tullut hehkutettuakin tätä kirjaa jonka sain tossa muutama päivä sitten luette. Perkele, latasin tämän Kindle Storesta kun näin hehkutuksia, mutta en tajunnut että tämä(kin) scifi-kirja on moniosainen (tai onneksi vain kaksiosainen). Simmonsin kirjat ovat muutenkin päälle tuhatsivuisia järkäleitä, joten tarinan saisi mainiosti mahtumaan yhteenkin kirjaan.

Hiukan tuo sarjoitus verottaa tämän kirjan loistavuutta. Kirjojen pitäisi olla kokonaistaideteoksia, tämäkin lppui siis aivan keskeltä, ei minkäänlaista loppua tai päätöstä.

Mutta, onhan tämä siis edelleenkin häikäisevän nerokasta, mielikuvituksellista ja käsittämättömällä tavalla intertekstuaalista ja viihdyttävää scifiä.

Kirjan tarina liittyy löyhähkösti Homeroksen Iliakseen (mistä kirjan nimikin siis tulee). Hockenberry-niminen Homeros-tutkija huomaa olevansa Antiikin jumalten palveluksessa ja valvovansa Troijan taistelua yhdeksän vuoden ajan, eli että tapahtuuko kaikki kuten Homeros kirjoitti. Tämä tapahtuu menneisyydessä, koska maapallolle muuttaneet "post-humanit" ovat avanneet liikaa madonreikiä aikojen ja ulottuvuuksien välille, mistä syystä myös muualla avaruudessa asustavat orgaaniset koneet tulevat katsastamaan, että mitäs helkkaria Marsissa tapahtuu (jonne Antiikin jumalat ovat muuttaneet asumaan). Maapallolla taas asuu enää 100 000 ihmistä, joille "post-humanit" ovat jättäneet palvelijoita, ja joiden ei tarvitse tehdä mitään, mutta jotka 100 vuoden elämisen jälkeen "siirtyvät post-humanien pariin kiertoradalle".

SEMMOSTA. Etenkin tuo Iliaksen sekoittaminen tarinaan on huikeata - ja tuleepa samalla opiskeltua Antiikin tarustoja. Tarinankuljetus on sujuvaa, ja kirjasta tulee juuri sellainen fiilis kuin parhaasta scifistä kuuluukin: kuvainnollinen hengen haukkominen ja virnistys. (Kuulostaa kieltämättä vähän oudolta).

Philip K. Dick on maailman paras scifi-kirjailija, hänen kirjoissaan (kuten kaikissa hyvissä kirjoissa) on myös subteksti. Simmonsilta ei sellaista löydy. Tarina on vetävä, mutta kun kirja on loppu, ei jää mitään käteen. Luulin aluksi, että näin kävisi, mutta olin väärässä. Siksi esimerkiksi Hannu Rajaniemen Kvanttivaras on parempi kirja. Aion tietenkin silti lukea Iliumin jatko-osan (heti kun saan Don DeLillon Point Omegan luettua), koukuttavaa paskaahan tuo on.