Tokavika Knasu tuli ahmittua suureksi osaksi Turkissa all inclusive -resortin hellässä huomassa. Tiesin, mitä tuleman piti. Tiesin pitäväni kirjasta, tiesin saavani siitä ajateltavaa, tiesin ahmivani norjalaisjörön elämäntarinaa. Näin kävi, eikä pettymyksiä tullut.
Vaikea sanoa tästä osasta muuta kuin mitä olen jo edellisistä neljästä sanonut. No, kirjailija itse kertoo tässä osassa paljon kirjoittamisestaan - tai oikeastaan kirjoitusuran aloittamisesta - ja se valottaa melko lailla myös sitä, mistä tässä kirjasarjassa on kyse.
Hänellä on suuria vaikeuksia keksiä asioita kirjoihinsa. Melkein kaikki kirjailijat lainaavat aineksia tosielämästä, mutta kaikki keksitty tuntuu Knausgårdille vastenmieliseltä ja vaikealta. Siksi siis hän kirjoitti itsensä kirjallisuuden historiaan romaanilla omasta elämästään. Omaelämäkerta ei ole kyseessä, sillä kuten aiemmissakin osissa, hän kirjoittaa omasta elämästään romaania, ei vain kerro mitä hänelle on tapahtunut.
Eroa on vaikea ymmärtää jos ei ole lukenut Knausgårdia, mutta ehkä yksityiskohtien runsaus ja kirjoituksen sisällön syvyys erottavat sen "elämä ja teot" -tyylisistä tilityksistä. Hän ei myöskään jälkiviisaana kommentoi elämäänsä, vaan elää sen uudestaan sellaisena kuin se oli.
Viimeistä sopii toki epäillä, sillä tuskin kukaan muistaa elämänsä yksityiskohtia noin tarkasti. Olisikin mielenkiintoista tietää (ja tästä hän on ehkä antanut haastatteluja joita en ole lukenut), miten paljon kirjailija on lisännyt muistojen väliin "muistoja" tarinaa täydentääkseen. Ja onko se tarkoituskin? Eihän hän kait missään kohtaa väitä, että "tarina on tosi".
Tämä tuli mieleeni, kun viidennen osan tapahtumat osuivat osin päällekkäin ensimmäisen osan kanssa. Nämä eivät tosiaan kulje kronologisessa järjestyksessä, niille tiedoksi jotka eivät ole lukeneet. Joka tapauksessa ensimmäisen osan loppupuolella Karl-Ove saapui isoäitinsä taloon, josta hänen isänsä ruumis oli hetki sitten raijattu pois. Viinalla itsensä tappanut isä oli tehnyt isoäidistäänkin juopon, ja päästänyt lisäksi tämän talon karmeaan kuntoon. Sitä Karl-Ove sitten siivoaa veljensä Yngven ja setänsä Gunnarin kanssa.
Mutta tässä viidennessä osassa Yngve tulikin paikalle vasta lähempänä hautajaisia. EHKÄ muistan väärin, ehkä asia oli ensimmäisessäkin osassa näin (muistan että Karl-Ove oli yön tai kaksi yksin isoäidin kanssa, nyt kauemmin, lisäksi he kävivät Gunnarin ja tämän vaimon kanssa mökkisaaressa, mistä ensimmäisessä osassa ei puhuttu mitään). Joka tapauksessa rupesin miettimään, kikkaileeko Knausgård tässä lukijan kanssa. Korostaako hän, että tämä on tosiaan romaani, ei mikään tarkka selonteko hänen elämästään.
Toki sitä tunnustuksellisuuttakin on jälleen riittämiin. Ensimmäisen vakavamman tyttöystävän Gunvorin Knausgård pettää useampaan kertaan, ja vaikeroi tunnontuskissaan. Sitten hän löytää ensimmäisen vaimonsa, jota hän pettää myös. Heidän tiensä eroavat kirjan lopussa, mistä ensimmäinen kirja alkaa. Oli pakko googlata miltä ensimmäinen vaimo näyttää. Tuli jotenkin likainen olo kun löysin hänestä kertovia lehtijuttuja.
Mutta onko Knausgård siltikin jättänyt joitain asioita itselleen ja vaimolleen? Kun he tapaavat ensimmäisiä kertoja, Knausgård kertoo, että he kuuntelevat Smashing Pumpkinsin Siamese Dream -levyä. Hän mainitsee, että yhdestä kappaleesta tulee heille järjettömän tärkeä, ja he kuuntelevat sitä kymmeniä kertoja. MUTTA hän ei sano mikä biisin nimi on! Muuten hän kyllä luettelee tarkasti, mitä biisejä milloinkin kuuntelee ja diggaa (mikä on hieno lisä tällaiselle "musa__diggarille"). Olisiko kirjailija halunnut jättää tuon yksityiskohdan itsensä ja ensimmäisen vaimonsa Tonjen väliseksi? Ehkä se on Today. Luulen että on.
Lisäksi yhden opiskelijaradion työntekijän nimi on lyhennetty. Hänestä ei tosin paljastettu mitään kovin törkeää, joten ihmettelen miksi - ei kirjailija ole näihin ilmeisesti muutenkaan lupia kysellyt.
Kuten olen aiemmissa sarjan arviossa maininnut, pidin ensimmäisen ja toisen osan poukkoilevasta rakenteesta. Välillä oltiin vauvojen kanssa, välillä lapsuudessa, välillä tavattiin toinen vaimo (eli aikajärjestyksessä tämän kirjan lopun jälkeinen aika). Tämä kirja oli kuitenkin suora pötkö ajasta, jonka Knausgård vietti Bergenissä. 19-vuotias opiskelija muuttuu kirjailijaksi, juo paljon viinaa, hylkää kymmeniä romaaninaloituksia, hautaa isänsä ja löytää vaimon.
Onneksi viimeisessä osassa on luvassa se kohuttu natsiessee. Tässä kirjassa ei juuri ollut esseemäisiä jaksoja, vaikka Knausgårdin tyyli onkin - kuten mainittua - ilahduttavan ajatuksiin käyvä. Lisäksi rakastan lukea kirjoittamisesta, joten rankkaisin tämän osan toiseksi parhaaksi ensimmäisen jälkeen.
On se hurja mies.
Oletko lukenut? Piditkö?
