Koska netti ei toimi täällä Thaimaan Koh Mookissa, kirjoitan tämän arvion OS X:n Notes-ohjelmaan. Olin joskus tuhat vuotta sitten toimittaja, joten olen kyllä kirjoitellut paljonkin tekstejä muualle kuin Bloggerin tekstikenttään, mutta silti tämä tuntuu jotenkin oudolta.
Äskeinen oli täysin tarpeeton kontekstiosuus, josta joko pääsitte tai ette päässeet siihen tunnelmaan jossa paraikaa olen.
Ehkä Thaimaa-maininta oli kuitenkin tarpeellinen, sillä luin tämän kirjan pariviikkoisen rantalomani ensimmäisen viikon aikana. Vaalean hiekan, turkoosinvärisen veden ja Karl-Ove Knausgårdin kaamosmasennuksen yhdistelmä oli sen verran outo, että lukupaikka saattoi vaikuttaa mielipiteeseeni kirjasta - tai ainakin fiilikseen. En nimittäin joutunut myötäelämään Pohjois-Norjan kaamosta, kun luin kirjaa niin päinvastaisessa ympäristössä. Tämä oli positiivista, sillä kolme aiempaa osaa ovat paikoin vieneet minut melko syviinkin vesiin.
Tässä neljännessä osassa Knausgård siis kertoo ikävuosista 16-18, aiemmista osista tutussa sopivan sekalaisessa järjestykessä. Lukion jälkeen nuori mies on päättänyt ryhtyä kirjalilijaksi, ja hän kovaa vauhtia rappioalkoholisoituvan isänsä neuvosta hakee Pohjois-Norjaan opettajaksi, sillä Norjan valtio lupaa epätoivoisiin pohjoisen pikkukyliin lähteville verohelpotuksia, ja lisäksi nuori kirjailijanalku etsii paikkaa missä kirjoittaa. Mikä olisikaan parempi paikka kirjoittaa kuin parinsadan asukkaan kalastajakylä tunturissa?
Toinen aikajana kertaa Karl-Oven lukioikää, ja hänen epätoivoisia yrityksiään menettää neitsyytensä. Näin sanottuna aika jenkkiläisen tv-elokuvan juoni, mutta knausgårdilaisessa maailmassa tämä tarkoittaa ryyppäämistä ja useita ennenaikaisia laukeamisia.
Fiilis on vähän samanlainen kuin aiempia osia arvostellessa. Niin paljon on näistä kirjoista jo sanottu, niin korkealle jalustalle on kirjailija nostettu, ja niin parodiselta kaikki näistä kirjoista sanottu kuulostaa.
Mutta silläkin uhalla.
ELÄN NÄISSÄ MUKANA! Vaikka tämä neljäs osa oli ehkä masentavankin juonellinen (teini haluaa pillua, saako hän pillua, yrityksiä, epäonnistumisia, mutta sitten KABOOM), viihdyn Knausgårdin ajatusten seassa mainiosti. Toki minun on helpohko tarttua hänen maailmaansa, kun olen itsekin pienessä kaupungissa kasvanut musiikkiin intohimoisesti suhtautuva (Karl-Ove rupeaa musiikkitoimittajaksi jo lukion ekalla) ihmisvihaaja joka ei koskaan uskaltanut sanoa niille näteimmille tytöille mitään. Niin, ja toinen vanhempi oli alkoholisti, joskaan ei yhtä brutaalisti kuin Karl-Oven tapauksessa.
Minä en tosin kirjoittanut omaelämäkertaa joka suututti suvun ja ihastutti loput, mutta onhan minulla tämä blogi!
Mutta se minusta. Tosiaan, ensimmäisessä ja toisessa osassa viehätti se poukkoilevuus ja kertomisen rikkominen pienillä esseillä. Kolmas osa oli suorahko kertomus lapsuudesta, ja tämä taas kahden aikajanan välillä poukkoileva kertomus aikuistumisesta. Kerran kirjailija palaa yllättäen Malmöön ja “nykyhetkeen”, sanoakseen jotain isänsä päiväkirjoista, mutta muuten tämä on “vain” sairaan mielenkiintoinen omaelämäkerta, ei sellainen maaginen sukellus ihmismieleen kuin ne kaksi ensimmäistä.
Ymmärtääkseni kahdessa viimeisessä osassa ollaan menossa taas harhailevampaan suuntaan, mistä nautin jo etukäteen.
Oli tässäkin kirjassa toki hetkensä, vaikka juonikaaren altistaminen pillunsaannille olikin jotenkin epätyydyttävä (no pun intended) ratkaisu. NO OKEI, tiedän kokemuksesta että “neitsyyden menetys” näyttelee valtavaa osaa nuoren miehen elämässä, mutta olisin silti kaivannut jotain epäsovinnaisempaa.
Herkullista kirjassa oli esimerkiksi kohta, jossa hän kertoo kärsineensä huonosta omastatunnosta esikoisromaaninsa julkaisun jälkeen, kun kirja kertaa niin tarkasti hänen vuottaan Pohjois-Norjassa. Esikoiselle tyypillisesti henkilöhahmot pohjautuvat vahvasti oikeisiin ihmisiin, ja Karl-Ove pohtii miten ihmiset mahtavat reagoida. Hän jopa tapaa kirjan promokiertueella tytön, joka hänen ollessaan 18-vuotias nuori luokanopettaja oli 13-vuotias, ja johon hän salaa ihastui, mutta häpesi kiellettyjä tunteitaan.
Ja sitten hän kirjoitti asiasta epäsuoran esikoisromaanin, jonka vastaanottoa hän pelkäsi. Ja tätä hän sitten pohtii kaiken auki repivässä kuusiosaisessa omaelämäkerrassaan, jonka rehellisyydestä suuttuivat kaikki! Miettikää sitä metatasoa veljet ja siskot!
No, vaikka KNAUSGOODISTA on tässä vaiheessa tullut jonkinlainen kirjallinen itsestäänselvyys, ei näitä romaaneja turhaan ylistetä. Väkevämpiä, sakiampia kirjoja ei ihan hetkeen kirjoiteta. Palvon.
