Tuli joulukuussa fiilis lukea pitkästä aikaa sci-fiä, kyselin Twitterissä suosituksia ja monista hyvistä valitsin tämän. En nyt muista kuka tätä suositteli, mutta kiitos sinulle. On monta kirjaa menossa samaan aikaan joten sain tämän luettua vasta nyt.
Tämä kirja oli minulle entuudestaan tuntematon, vaikka se osoittautuikin alansa merkkiteokseksi, jopa pienimuotoiseksi klassikoksi. Kirjailija Heinlein on minulle tuttu Starship Troopers -romaanista, josta Paul Verhoeven on tehnyt hienon ja parodisen elokuvan. En ole siis lukenut ko. kirjaa, nähnyt vain elokuvan. Muistan kuulleeni, että romaanissa Verhoevenin käyttämä satiirinen ote ei ole niin suoraan näkyvissä, mutta Stranger in a Strange Landin jälkeen tätä on vaikea uskoa, satiiri, parodia ja ironia ovat nimittäin Heinleinin paletin tärkeimpiä osasia.
Kirja kertoo marsilaisten kasvattamasta miehestä - Valentine Michael Smithistä - joka tuodaan Maa-planeetalle ikään kuin pelastettuna Marsista. Hän on jäänyt Marsiin ensimmäisen Mars-retkikunnan jäsenten Marsissa syntyneenä lapsena, joten hänellä ei ole ihmisistä kuin teoreettisia tietoja.
Paljastuu, että marsilaiset ovat koko lailla erilaisia olentoja kuin ihmiset. Kuolleet marsilaiset jäävät elämään henkinä, joita kutsutaan nimellä "Old Ones". Nämä henkiolennot pitävät hallussaan koko rodun kollektiivista viisautta, joskin ovat hyvin hitaita päättämään mistään.
Marsilaiset ovat myös vuosituhansia Maata edellä universumin perusrakenteiden ymmärtämisessä. He voisivat halutessaan tuhota Maan ajatustensa voimalla. Tätä he toki myös harkitsevat, mistä syystä Michael Smith lähetetään tutkimaan Maan oloja ja kulttuuria (vaikka Maan väki luulee "pelastaneensa" Smithin).
Smithille on myös periytynyt oudon lakiteknisen seikan johdosta valtavasti omaisuutta, mistä syystä monenlaiset häslerit havittelevat ystävyyttä hänen kanssaan - Maan presidentistä lähtien.
Enempää en viitsi juonesta kertoa, mutta se on varsin oivaltava. Heinlein on halunnut käsitellä marsilaishahmonsa kautta ihmiskulttuurin kummallisuuksia. Kirja on julkaistu vuonna 1961, ja hauskaa on, että se enteilee hauskasti 1960-luvun hippiaatteita, ja seksuaalista vapautumista.
Minusta kirja kertoo myös Heinleinin naiskuvasta - tai ehkä hänen aikansa naiskuvasta USA:ssa. Marsissa ei nimittäin ole lainkaan naisia, ja Smithillä kuluu aikaa ennen kuin hän "groks" (kuten marsilainen kutsuu "ymmärtämistä" tai "täyttymystä") mitä naiset oikeastaan ovat.
Smith päätyy turvaan rikkaan vanhan kirjailija-lakimies Jubalin kartanoon, jonne isäntä on hommannut palvelijoiksi nuoria kauniita naisia, ja joille hän jatkuvasti laukoo seksististiä heittojaan. Mutta on sitten kuitenkin hyvä mies äksyn kuorensa alla, sanoo kirjailija.
But it pleased him that these women did not chatter, did not intrude into sober talk of men, but were quick with food and drink in warm hospitality. He had been shocked at Miriam’s disrespect toward her master—then recognized it: a liberty permitted cats and favorite children in the privacy of the home.
Smith keksii näiden "neitosten" avustuksella, että seksi on ainutlaatuista maapallolle. Se ei ole vain lisääntymistä, vaan tärkeä "grokkaamisen" (ei ole hajua millä sanalla tuo on suomennoksessa korvattu) muoto. Siksi hän lopulta perustaa "Church of All Worldsin", jolla tietysti kerrotaan uskonnoista - varsinkin kun kirjan maailman toinen suuri uususkonto "Fosterites" on myös onnistuneen parodinen (kaikki käy kunhan uskovalla on hauskaa). Seksistä siis tulee hänen uuden uskontonsa keskus. Ja sitä myöden tämä romaani kiellettiin kouluissa ja koulujen kirjastoissa USA:ssa ilmestymisensä jälkeen.
Tosiaan, kirjan naiskuva on jokseenkin masentava, enkä millään osaa päättää onko se osa sitä, mistä kirja haluaa puhua, vai onko se vaan Heinleinin kuuskytlukuista äijyyttä. Päivystävät Twitter-feministit varmasti innostaa kohta, jossa kirjan eräs naishahmo toteaa suurinpiirtein, että "suurin osa raiskauksista on naisten omaa syytä", ja vaikka lauseen asettaa kontekstiin, se on jotenkin irrallinen ja ruma - ei siis osa mitään alleviivausta tai muuta tarinan kannalta välttämätöntä.
Kuitenkin, lievästä tunkkaisuudestaan huolimatta, kirja todella pureutuu syvälle siihen mitä me ihmiset lopulta olemme. What makes us tick, kuten amerikkalainen sanoisi. Millaisia motiiveja meillä on, ja missä osassa käytöstämme ei ole mitään järkeä.
Kirja on siis klassikkostatuksena ansainnut, vaikka samalla tuntuu, ettei se ole oikein kestänyt aikaa. Ja vaikka vastustan sci-fi-kirjoissa sitä, että jokainen kirjassa esiintyvä tekninen vempain pitää olla genren nimen mukaisesti "science fictionia", Heinleinin maailma tuntuu enemmänkin siltä 1960-luvun scifi-piirrossarjalta (lentävät autot, uusia valtioita ja valtiomuotoja) kuin oikeasti tulevaisuudelta.
