Sain oikeastaan tämän kirjan luettua jo viime vuoden puolella, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä. Knausgårdin taistelut ovat sen verran isoja ja vaikuttavia, ettei tehnyt mieli lähteä kevyin eväin kirjoittamaan.

Arvostelin kirjasarjan ensimmäisen osan viime keväänä, ja ryhdyin lukemaan "kakkosta" melkein heti sen perään. Ostin sen käsittämättömän epäkäytännöllisenä pystyasennossa luettavana taskukirjana, jonka sivut ovat virsikirjamaisen ohuet, mahdottomia kääntää ja aina rutussa. Älkää ikinä ostako mistään kirjasta sellaista versioita. Valitettavasti tästä kirjasta ei ollut muuta printtiversiota saatavilla, ja halusin lukea tämän suomeksi, joten Kindle ei tullut kyseeseen.

Se lukuteknisistä seikoista. Mutta ihan oikeasti, älkää ostako sellaista nirusivuista paskapokkaria ikinä.

Taisteluni II seuraa tietysti edeltäjänsä ainutlaatuista tyyliä ja ideaa: Knausgård kirjoittaa ajassa ja paikassa pomppivaa omaelämäkertaa, joka tällä kertaa keskittyy muuttoon Ruotsiin, uuteen rakkauteen ja lasten saamiseen. Välissä päästään tietysti revittelemään esseillä, jotka soljahtavat muun tekstin sekaan huomaamattoman tyylikkäästi - vaikkapa silloin kun Knausgård odottelee ystäväänsä bisselle Hötorgetin kauppahallissa, vai mikä sen paikan nimi nyt onkaan.

Kirjassa Knausgård myös selittää hieman taustaa sille, miksi on kirjoittanut tällaisen kuusiosaisen äärirealistisen omaelämäkerran: Hän on huomannut halveksivansa ajatusta siitä, että joutuisi keksimään tapahtumia omasta päästään ja luomaan niistä romaanin. Hän kykenee arvostamaan vanhoja romaanikirjailijoita ja muutamaa aikalaistaan, mutta itse hän ei tällaiseen kykene ryhtymään.

Tämä vaihtoehtoinen tie onkin sitten tuottanut täysin ainutlaatuisen romaanisarjan. Sama pelottavan vahva läsnäolon tunne kuin ensimmäisen kirjan kohdalla valtasi jälleen lukiessa mielen. Kaikista pelottavinta on ehkä se, miten huomaan samaistuvani Knausgårdiin. En siihen, että hän on taitava ja älykäs kirjoittaja, mutta arkisempiin asioihin.

Knausgård elää kiivautensa ja tuskansa kanssa paljon jyrkemmissä sfääreissä kuin minä, mutta voin helposti tuntea samaistumista siihen, miten perhe-elämässä tekisi joskus mieli vain olla itsekäs, sulkea kaikki tarpeet ja äänet ulkopuolelle ja lukea kirjaa.

Tämä ei ole mikään kirjan ydinsanoma, vain yksi esimerkki siitä, miten Knausgårdin käsittelyssä ihmisen arki muuttuu janottavan mielenkiintoiseksi romaanin aiheeksi.

Mielenkiintoista on myös lukea ruotsalaisten ja norjalaisten eroista - varsinkin nyt kun tunnen työn kautta melkoisesti ruotsalaisia ja pyörin Tukholmassa melko paljon. Knausgård asuu kirjan tapahtumien aikaan työpaikkani pääkonttorin lähellä, joten kadut ja kulmat ovat minulle tuttuja. Tunnen sikälikin hengenheimolaisuutta Knausgårdin kanssa, että norjalaiset ovat (ainakin kirjailijan näkemyksen mukaan) paljon lähempänä suomalaisia kuin ruotsalaisia. Toiset ovat mutkattomia ja luottavaisia, toiset jatkuvaa sisäistä kamppailua käyviä ja piinallisuuteen asti rehellisyyttä vaativia.

Jotain samaa on myös Knausgårdin ja Burzum-sekopää Varg Vikernesin kaipuussa myyttiseen muinaisnorjalaiseen ihmiskuvaan. Molemmat vaalivat vahvaa mieskuvaa, joka on nykymaailmassa (ainakin Ruotsissa) alistettu häpeämään itseään. Muita yhtäläisyyksiä en sitten tohdi vetääkään, vaikka Knausgård antoikin ilmeisesti vittuillakseen kirjasarjalleen saman nimen kuin Hitlerin omaelämäkerralla. Tosin Knausgårdille mieskuvan maskuliinisuus ei ainakaan tämän tekstin perusteella tarkoita naisen asemointia ylös, alas tai sivuille, vaan hän enemmänkin reflektoi oman sukupuolensa toimintaa.

No niin. Näitä jaaritteluja voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. ONNEKSI olen tehnyt alustavia keskusteluja elämäni ensimmäisestä lukupiiristä, tosin vain kahden ihmisen kokoisesta, mutta sen parempi.

Pointtinani tässä kuitenkin se, että pahoittelut niille jotka lukivat nämä kirjat niiden ilmestyessä. Minä luen näitä nyt (no, aika paljon muutakin välissä, mutta ENIVEI) ja minulla on näistä kirjoista paljon asiaa. Seuraava osa kuulemma kertoo Karl Oven lapsuudesta. Ensimmäinen osa alkoi teini-iän kynnykseltä, jolloin kaikki oli perheessä vielä suhteellisen hyvin, vaikka isäsuhde olikin jo ehtinyt muodostua ongelmalliseksi. Ehkä kolmannessa pääsen tutustumaan siihen, miksi isäsuhteesta tuli sellainen kuin tuli.

Sen jälkeen on vielä kolme osaa. Periaatteessa tämä kakkososa pääsi jo siihen pisteeseen, missä Knausgård aloittaa ykkösosan kirjoittamisen - tai ainakin luonnostelun. Tietysti häveten ja armottomasti itseään ruoskien. Mutta ilmeisesti lopuissa osissa hän keskittyy eri vaiheisiin elämässään.

En malta odottaa. Ankeaa edes sanoa näin, mutta tämä kirjasarja on elämää suurempi. Se on yksi elämä, jonka kuvaamisesta on seurannut varmasti "runtua" läheisiltä, koska kirjailija ei armahda ketään, vaikkei paskaa olekaan heittämässä. Mutta samalla se on – ei voi sanoa vertauskuvallinen, mutta jotenkin yleinen äärimmäisestä yksityisyydestään huolimatta.

En enää tiedä itsekään mitä halusin sanoa. Lukekaa. Mikään muu lukemani kirja ei ole verrattavissa näihin. Ei edes Iijoki-sarja. Jota en ole lukenut.

Tällä hetkellä luen edelleen Marlon Jamesin Brief History of Seven Killlingsiä, joka on osoittautunut työlääksi lukukokemukseksi, sekä LORD OF THE RINGSIN ekaa nidettä, johon olen ihan täysin rakastunut uudestaan (kahdesti olen aiemmin lukenut).