Vihdoin se on käyty. Karl Oven saaga. Säästelin tätä kuudetta osaa rantalomille, ja luin sen vihdoin loppuun kun junailin Helsingistä Kuopioon ja takaisin.

Aiemmista osista olen kirjoittanut näin:
Taisteluni 1,  Taisteluni 2,  Taisteluni 3, Taisteluni 4 ja Taisteluni 5

Olen varmaan jo kahden edellisen osan kohdalla päivitellyt, että mitä tästä kirjasarjasta nyt enää keksii sanoa. Se pätee tavallaan tähänkin, mutta viimeinen kirja erosi selkeästi muista. Ensinnäkin se on entistä massiivisempi, pokkariversiona yli 1100 sivun järkäle. Toiseksi se kurottaa yhä enemmän metatasolle, koska kirjassa käydään läpi tapahtumia ensimmäisen kolmen romaanin ilmestymisen ajalta. Knausgårdista tulee kuuluisa, ja hänen perhe-elämänsä natisee yhä hurjemmin liitoksissaan.

Lisäksi kirjan keskelle on upotettu saksalaisen runon tulkinnasta liikkeelle lähtevä yli 400 sivun essee, joka käsittelee kansallissosialismia, Hitlerin henkilöä, kirjallisuuden suhdetta todellisuuteen, minä-sinä-me-pronominien eroa ja mitä lie vielä. Täytyy sanoa että varsinkin tuo mainittu runon tulkinta meni minulta paikoin hiukan ohi, sen verran tiivistä ja akateemista oli meno. Ehkä sekin vaikutti, että luin kirjaa jälleen kerran aurinkotuolissa.

Hitlerin elämää koskeva jakso on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen. Opin siitä paljon uutta, mutta samalla se syvensi romaanin konseptia. Knausgård toteaa (aiemmin olen puhunut tuttavallisesti Karl Ovesta mutta nyt sukunimi tuntuu järkevämmältä valinnalta), että koska oli antanut romaanilleen nimeksi Taisteluni, oli hänen jossain vaiheessa otettava diktaattori käsittelyyn.

Mielenkiintoinen metataso on myös kaikki romaanin konseptia koskeva. Knausgård turhautui ennen Taisteluni-romaanin kirjoittamista siihen, että kaikki fiktiivinen tuntui niin epäkelvolta. Hän halusi käyttää vain sitä mitä oli tapahtunut, äärimmäisyyteen asti. Hän toteaa kuitenkin epäonnistuneensa. Neljännen kirjan tapahtumat pohjois-norjalaisessa pikkukaupungissa oli pakko muuntaa osin fiktioksi, sillä jakso jossa hän kertoo haaveilleensa seksistä erään alaikäisen oppilaansa kanssa ei voinut olla kirjassa oikeilla nimillä, syyttömien suojelemiseksi. Mutta se mitätöi projektin. Samalla hän myöntää että on jättänyt kertomatta muutakin, yleensä kohdehenkilöiden pyynnöstä.

Knausgård kirjoittaa myös kuudennen romaanin synnystä. Kertoo siitä mitä on kirjoittamassa, romaani itsestään. Herkullista, mutta myös toimivaa. Välissä hän tietysti jatkaa armotonta elämänsä vaiheiden kertausta. Elämää Malmössä ja lopulta Malmön ulkopuolella omakotitalossa. Kirjailijavierailuita, haastatteluja, lomamatkoja. Mutta ennen kaikkea perhe-elämää. Olen maininnut tästä aiemmissakin arvosteluissani, mutta huomaan samaistuvani Knausgårdin ajatuksiin usein. En hänen tilanteeseensa, statukseensa tai muuhun ulkoiseen, mutta hänen romanttisen nihilistin ajatusmaailmansa liippaa välillä pelottavan läheltä omaani. Se on hämmentävää.

Toisaalta hän on jopa raivostuttavan hankala, mutta se taas on osa "kaiken kertomista", kuten romaanin dogmiin kuuluu.

Ja lopuksi hän kirjoittaa, että onneksi voi nyt lakata olemasta kirjailija. Tämä "lupaus" (en tiedä onko se tarkoitettu enemmän jonkun kirjailijahahmon tappamiseksi kuin lupaukseksi olla kirjoittamatta) joka tapauksessa rikkoutui muutama vuosi sitten, kun Knausgård julkaisi ensimmäisen osan lapsilleen omistetusta kirjasarjasta. On kuulemma kehno, en ole vielä kerennyt tutustua.

En voinut olla aiemmin tänä vuonna törmäämättä juttuun siitä, että Knausgård ja vaimonsa Linda ovat eronneet. Harmi, kirjassa heidän karikkoista avioliittoaan kuvataan kauniin koruttomasti, ja Lindan kamppailu mielenterveysongelmien kanssa nousee jopa jonkinlaiseksi tarinan pääjuoneksi. Hän voittaa kamppailun, kirjassa. Tai he, pikemminkin.

Kuten aina, suosittelen. Kannattaa tosin aloittaa ensimmäisestä osasta. Taisteluni-sarjaa on vaikea verrata mihinkään muuhun kirjaan, eikä onneksi tarvitsekaan. Lukijaansa se joka tapauksessa jättää isomman jäljen kuin kaksikymmentä keskivertoromaania.