Tuossa pari viikkoa sitten julkaisin ensimmäisen kirjani. Kyseessä on mm. pikkukaupungeista, aikuistumisesta, metallimusiikista, vallankumouksesta ja eräästä meijerikahakasta kertova romaani Anti-Jante, josta lisää täällä.
Tuossa kuvassa näkyy Huittisten meijeri, kuten osin ulos rajautunut kummitätini kirjoittama kuvatekstikin kertoo. Tuo meijeri on monellakin tapaa tämän kirjan alkupiste. Kuva on otettu mummulan pihalta joskus toisen maailmansodan jälkeen. Syy kuvan ottamiseen on ehkä tuo meijeriin osuva sateenkaari.
Tässä kirjoituksessa ajattelin käydä vähän läpi kirjan taivalta. Ja jos se on tehtävä ihan alusta asti, niin on palattava vuoteen 1997, Lauttakylän lukioon, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä tuosta meijeristä. Historiantunnilla silloin rehtorinakin toiminut Erkki Yli-Olli nimittäin kertoi Huittisissa vuonna 1917 tapahtuneesta Meijerikahakasta, joka enteili puoli vuotta myöhemmin alkanutta sisällissotaa (kahakan seurauksena mm. aloitettiin suojeluskuntien kokoaminen).
Kahakan aikaan meijeri ei vielä ollut tuo kuvassa näkyvä rakennus (se valmistui 1922), mutta koska en halunnut kirjoittaa tarkkaa historiallista romaania, minun versiossani 1917 vuoden tapahtumat sijoittuvat nimenomaan tuohon keltaiseen rakennukseen.
Meijerikahakka jäi kiusaamaan mieltä vuosiksi. Ei siksi että se olisi tuntunut jotenkin poliittisesti epäreilulta tai pelottavalta, vaan siksi että se toi historian niin lähelle.
Ajatus omasta romaanista muovautui pikku hiljaa vuosien kuluessa kun muutin ensin Huittisista Saloon, Salosta Tampereelle ja vihdoin vuonna 2005 Helsinkiin, Vantaalle ja Espooseen. Teininä ja varhaisaikuisena pikkukaupunki tuntui niin ahdistavalta. Jälkikäteen olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että tuo sama ahdistus olisi kohdannut minut vaikka olisin kasvanut Brooklynissa tai Vuosaaressa. Niinpä halusin tutkia pikkukaupunkilaisuutta ja sellaista henkistä muuria jonka Aksel Sandemose niin armottomasti maalaa klassikkoromaanissaan Pakolainen ylittää jälkensä. Miten eri tavoilla ihmiset voivat kokea elämän pienehkössä yhteisössä.
No, koska olen sitä mieltä että maailma on myös ihan hullu ja mielivaltainen, tapahtumiin sekoittuu paljon kaikkea muutakin. Muun muassa ja erityisesti rakkauttani amerikkalaisiin high school - college -leffoihin joissa kasvutarinat ovat niin kovin katkeransuloisia.
Tämän blogin olemassaolon syy on se, että olen halunnut pitää kirjoittamisen rutiinin elossa toimittajantöiden jälkeen. Tekstin tuottaminen ei ole ollut minulle muutenkaan koskaan ongelma. Sitä syntyy jos vaan istahdan läppärin eteen ja ryhdyn naputtamaan. Tekstin laatu ja koherenssi ja loogisuus osana kokonaisuutta onkin sitten toinen juttu, ja isoin NIIN SANOTTU oppimiskokemus tässä kahden vuoden prosessissa.
Aloitin kahdella Google Docilla. Toiseen synopsis ja irtonaisia lauseita kustakin luvusta. Toiseen henkilöitä ja paikkoja. Näiden täyttäminen oli aluksi yllättävän vaikeaa. Oli vaikea sisäistää, että tämä ei ole nyt SITÄ TEKSTIÄ, vaan tämä on muistiinpanoa. Tuli fiilis että pitää päästä tekemään SITÄ TEKSTIÄ.
Niinpä aloitin kolmannen Google Docin. Ensin roomalainen numero I ensimmäisen luvun merkiksi. Roomalainen numero siksi, että alkuperäisessä synopsiksessani joukossa olisi ollut arabialaisin numeroin lukuja, joissa Tapio on Kallion-kämpässään. Sellaisia nopeita irtonaisia lauseita, houreita ja tuskaa. Mutta kokeiltuani tajusin ettei näitä lukuja tarvita, parempi jättää koko Tapion menneisyys muutamien viitteiden varaan (lukekaa kirja niin tajuatte).
Olen lukenut jonkin verran kirjoitusoppaita. Ajatus kirjoituskurssista (Kriittinen kirjoittajakoulu) on minulle parilta taholta esitetty, mutta se ei ole tuntunut kiinnostavalta ajatukselta. Tekstien pallotteleminen on tarpeellista, mutta tällä kertaa tein sitä vasta kun ensimmäinen kokonainen versio oli valmis. Tämä johtui siitä, että halusin ensin todistaa itselleni että pystyn kirjoittamaan romaanin mittaisen käsikirjoituksen. Ajatus siitä että lähettelen keskeneräistä romaania tuntui jotenkin surulliselta. Fiilis siitä, että teksti tulee aina jäämään keskeneräiseksi oli liikaa. Mutta seuraavassa kirjassa (työn alla jo) aion kyllä pallotella tekstiä jo aiemmin. Aihetta olenkin jo pallotellut. Tässä siis ensimmäinen oppi - kuuntele tekstistä palautetta, pyörittele sitä. Kustannustoimittaja olisi tähän varmasti paras, mutta joku jonka sanaan luotat on seuraavaksi paras.
Stephen Kingin Kirjoittamisesta (On Writing olisiko enkuksi) on paras lukemani kirjoitusopas. Erityisen sopivalta itselleni on aina tuntunut neuvo siitä, että herra King luottaa henkilöiden vievän tarinaa eteenpäin, kunhan heidät asetetaan tarpeeksi herkulliseen tilanteeseen. ei kaikkea voi suunnitella synopsiksen muistiinpanolauseina. Tiedän, että monet tekevät juuri näin. Ja varsinkin kun googlaa harrastelijakirjoittajia (jollainen toki itsekin olen, ammattini on musiikkipäällikkö) jonkinlainen excelöinti tuntuu olevan täysin kiistämätön onnistumisen varmistaja. Kaikki ranskalaisiksi viivoiksi, sitten aukikirjoitus. Tämä ei tuntunut minusta eikä Stephen Kingistä hyvältä neuvolta.
Neljäs kirjaa koskeva dokumentti on tietenkin iPhonen muistio. Tähän kerään oikeastaan kaikkea mieleen juolahtavaa, mutta erityisesti yksityiskohtia ja tapahtumia ja ympäristöjä joihin ihmiset voivat tupsahtaa. Esimerkiksi kirjan alkupuolella Niina Vettelin ajaa keltaisella kuplallaan (kirjan kannestakin löytyvä auto) Rantakarin lukioon, ja sitten tapahtuu... jotain, lukekaa se kirja. Joka tapauksessa olin kirjoittanut muistiin että Niinalla on uusi kupla, se luo hänestä oikeaa kuvaa. Sitten pistin Niinan kuplan rattiin ja luotin intuitioon. Samoin olin kirjoittanut että Istolla on myllynkiviä. Tapio siirtelee niitä, enkä ole edelleenkään varma onko se ihan tarpeellista, mutta se TUNTUU tarpeelliselta. Ehkä joku kustannustoimittaja olisi poistanut tämän, mutta jotenkin se syventää Tapion ja Iston suhdetta aika hienosti, ottaa ehkä Tapion vävypojaksi. Kunnes sitten... LUKEKAA SE KIRJA.
King, mister King, herra King, liian pitkiä kauhutrillereitä kirjoittava King sanoi myös, että ensimmäisellä editointikierroksella hän poistaa kaiken liian kuvailun. Minusta Kingin kirjoissa kuvaillaan kaikkea ihan liikaa, itse pidän paljaammasta ilmaisusta, mutta tämä on joka tapauksessa arvokas neuvo jota noudatin jo ihan kirjoittaessani ensimmäistä versiota, mutta jota pidin tärkeänä nyrkkisääntönä käsikirjoitusta editoidessani.
Sieltä se sitten muovautui. Pyrin kirjoittamaan joka toinen ilta edes vähän. Enemmän sain aikaiseksi lomilla, harvemmin viikonloppuisin sillä minulla on aikaavievä päivätyö ja perhe. Mutta ei se mitään, toimittajantyössäkin sävelsin tekstiä usein päässäni kävellessäni ulkona, suihkussa, junassa, bussissa, missä ikinä paitsi näppäimistön edessä. Kun en ehtinyt kirjoittaa joka päivä, olin ehtinyt työstää tulevaa päässäni valmiimmaksi, tästä oli paljon apua.
Edelleen tuntuu uskomattomalta hypistellä tuota printtiversiota käsissä. Mahtava tunne. Suosittelen.
Seuraavaa romaani en enää kirjoita Google Docciin. Olin aiemminkin kuullut Scrivener-suosituksia, mutta nyt kun päätin ottaa sen käyttöön hurahdin heti uskoon. Varsinkin fiktion kirjoittamiseen Scrivener sopii täydellisesti. Henkilöiden, tapahtumapaikkojen ja lukujen luonnostelu on helppoa, tosi intuitiivinen käyttöjärjestelmä. Suosittelen.
Sinäkin voit omistaa sen tilaamalla esimerkiksi Adlibriksestä tai Suomalaisesta (vähän vajaa 20€) tai ostamalla sähköiseen lukulaitteeseen Kindlestä tai Elisa Kirjasta parilla eurolla.
Jos olet kirjabloggaaja tai mediasta, niin minulle voi mailata jussi.mantysaari(ät)gmail.com, arviokappaleista tai ihan mistä tahansa asiasta.
