Vihdoin pääsin lukemaan tämän. Kaikki sitä kehuivat aikoinaan, mutta minä en saanut luettua vaikka piti. Kingston Wall ei toisaalta ole koskaan ollut minulle kovinkaan tärkeä bändi, joten ehkä sekin vaikutti. Oli teini-iässä – vähän Wallin kuoleman jälkeen – vaihe kun tätä kaveriporukassa kuunneltiin, mutta oikeastaan vain Tri-Logy-levy pärisi. Ja tietty Fire-coveri kun se Kuoppamäki rummutti niin ihmeellisesti.
Nyt pääsin ruksimaan tämän lukulistaltani hiukan sattumalta. Universalin artisti Vahtera julkaisi singlen nimeltä Kingston Wallin paita, ja levy-yhtiö oli keksinyt lähettää tämän kirjan promovälineenä sinkun mukana. Kyllä minä sen sinkunkin kuuntelin, mutta ilahduin kirjalahjasta, koska Vito Puustisen kirja oli tosiaan roikkunut lukulistalla pitkään.
Viljami on vanha pomoni Rumbasta, joten tiedän että hän on nero. Tämä kirja huokuu vitopuustisuutta. Sellaista tietty tarkkuutta, huolellista taustatyötä, mutta kuitenkin fiiliksellä menemistä. Muilla tavoin kirjoitetut Petri Walli -kirjat eivät varmasti olisi yhtä mielenkiintoisia, sillä kokonaiskuvaa miehen menemisistä ja tekemisistä ei kait tätä ennen oikein ollut. Eikä tämä kirjakaan onnistu vastaamaan läheskään kaikkiin kysymyksiin, mutta joka tapauksessa minulle kävi kuten Matti Markkolalle:
Sain kirjan loppuun viime yönä. Sen jälkeen ei tullut uni, sillä Wallin tarina jäi vaivaamaan. En sano että koko yöksi, mutta kun vihdoin vaivuin uneen, se tapahtui miettien ihmisen olemassaoloa, mielenterveyden herkkää balanssia ja taiteilijuutta.
Ensimmäistä siksi, että vaikka Petri Wallin nimi ja tarina pääpiirteittäin on monille musiikkia seuraaville suomalaisille tuttu vielä 24 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin (eli hän on ollut kuolleena melkein yhtä kauan kuin eli), jokaisella ihmisellä on paljon omaa, oli hän parisuhteessa tai ei. Wallin tapauksessa tietysti vielä useita eli kaveripiirejä. Eli tässä herää ihan niinkin isoja kysymyksiä kuin kuka tämä Petri Walli oikein oli? Puustinen on valinnut luonnollisesti Kingston Wallin näkökulman, mutta Walli oli yhtä lailla vaikean äitisuhteen runtelema herkkä ihminen, teknopiireissä muiden mukana edelläajatteleva valopää, masennukseen vaipunut ihminen joka ei saanut apua (kirjan kuvauksen mukaan hän kävi sairaalassa ennen kuin kiipesi kirkontorniin ja hyppäsi alas) tai Ior Bockin jengissä EU:ta vastustanut naistenmies. Ja koska Walli nyt on kuollut, meillä on vain nämä hänen julkisimman puolensa kautta heijastuneet kuvat, joita Vito Puustinen ansiokkaasti täyttää.
Taiteilijuutta mietin myös. Lopulta taiteilijuuteen liittyy usein halu tulla nähdyksi, vaikka luomisen halu onkin päällimmäinen. Walli oli kunnianhimoinen, ja vaikka hän teki paljon asioita jotka estivät häntä tavoittamasta suurempaa yleisöä, suuremman yleisön tavoittaminen tuntui olevan hänen toimintansa keskiössä.
Kolmas kohta eli mielenterveyden herkkä balanssi liittyy tavallaan tuohon taiteilijuuteen. Eksentrinen Walli oli varmasti jonkun konservatiivin mielestä aina vähän "hullu", mutta masennusta ja maanis-depressiivisyyttä ainakin tämän tarinan perusteella rupesi näkymään vasta myöhemmin. Se tuntui liittyvän todellisuuden kohtaamiseen. Kingston Wallista ei tullutkaan maailman suurinta yhtyettä, Ior Bock ei ollutkaan oikeassa, hänen elämänsä rakkaus ei annakaan anteeksi kaikkia hölmöilyjä.
Väkevä tarina. Niin väkevä, että yritin analysoida ihmistä jota en koskaan tavannut. Hyvän elämäkerran merkki. Sopivasti jätetty sen fiiliksen varaan, kuten alussa mainitsin.
Suosittelen, tietenkin.
Jos muuten meni ohi niin minäkin julkaisin kirjan, romaanin. Siinäkin on muusikko, joka liian suren projektin jälkeen pakenee. Ei kuitenkaan Intiaan niin kuin Walli, vaan suomalaiseen pikkukaupunkiin
