Tulin juuri Teit meistä kauniin -elokuvan kutsuvierasensi-illasta. Minä en tosin ollut kutsuvieras, vaan puolisoni, joka on total megababe. Tämä sivuhuomio joko liittyy tai ei liity tähän arvioon. Puolisoni ensimmäinen Apulanta-biisi oli "joku Jyrkistä", ja hän piti bändiä aluksi "metelinä", mutta tämäkään ei liity tai liittyy tähän arvioon.

En joka tapauksessa malttanut jättää tämän arvion kirjoittamista esimerkiksi huomiselle, sillä haluan että tekstissä on sopivasti kiihkeyttä. Teksti sisältää myös juonipaljastuksia, mutta toisaalta asiat ovat ainakin viitteellisesti tosielämään perustuvia, joten hitonko sillä väliä.

Leffan loppumisesta on nyt kulunut vähän yli tunti, ja pystyn rehellisesti sanomaan itselleni, että pidin tästä leffasta VAIKKA pidän myös Apulanta-yhtyeestä, en SIKSI ETTÄ pidän Apulanta-yhtyeestä.

Tämä leffa ei nimittäin kerro varsinaisesti Apulannasta, vaan nuoruudesta ja ystävyydestä. Tällaisenaan subteksti olisi vähän ennalta-arvattava ja kylmä, mutta kun IHAN POHJIMMILTAAN tämä elokuva minun mielestäni kertoo Tuukka Temosen ja hänen isänsä suhteesta. Tuukka Temosen omista demoneista. TEMOSEN DEMONEISTA kuten ihan helvetin kekseliäästi ehdin jo twiitata.

Apulanta on elokuvassa käsikirjoituksellinen vessel, joka auttaa Tuukkaa ottamaan elämästään kiinni. Hän ei kuitenkaan pystyisi siihen ilman ystäviensä apua. Kuulostaisi ihan lauantai-iltapäivänä esitettävältä jenkkielokuvalta, ellei kyseessä olisi ohjaajan itsensä armoton tilinteko oman teiniangstin ja vaikealta vaikuttavan isäsuhteen kanssa, joka päättyy katarsismaisesti molemminpuoliseen anteeksiantoon ja isän kuolemaan (jota ei tosin näytetä, enkä tiedä kuoliko hän oikeasti tuossa kohtaa tarinaa, mutta elokuvan tarkoitukseen menehtyminen joka tapauksessa sopii), ja joka sijoittuu ilman digitaalisia efektejä 1990-luvun pikkukaupungin lavasteeksi sopivaan Heinolaan.

Enkelimäiseksi hyväntekijäksi elokuvassa nousee suuri tuntematon Amanda Gaynor eli vaihto-oppilas Mandy, joka leffan narratiivissa käskee Toni Wirtasta pyytämään Tuukkaa bändiin, joka aiemmin suhtautui touhuun välinpitämättömästi (koska häntä ei musiikki - eikä mikään muukaan - kiinnosta). Mandy kuitenkin näkee, että Tuukka tarvitsee jeesiä.

En tunne Tuukka Temosta, vaikka olenkin muutaman kerran rupatellut hänen kanssaan. Hänestä saa kuitenkin tekojensa perusteella kuvan, että hän on ankara itselleen. Tai että hän odottaa itseltään paljon. Hän vaikuttaa myös - jopa umpimielisyyteen asti - tinkimättömältä, ja siltä, että hän kammoaa muiden miellyttämistä.

Tämän keittiöpsykologisen analyysin on tarkoitus perustella sitä, miksi Teit meistä kauniin on sellainen kuin se on. Tuskin Heinolan torilla on 1990-luvulla heitelty polttopulloja, mutta isän sairastumisen lamauttamasta angstipallosta on varmasti tuntunut siltä, että pitäisi heitellä. (JÄLKIKÄTEISKORJAUS: Parikin lähdettä ja itse ohjaaja Twitterissä korjasivat, että torilla tosiaan paloi kioski, mistä seurasi nuorisohulinaa. Olisi sen voinut keksiäkin minusta, se kohtaus vedettiin onnistuneesti överiksi, sellainen vähän surrealistinenkin kohtaus draama-potikka yhdessätoista toimi siinä kohtaa hyvin).

Toki leffan draama ajetaan myös Tonin ja Sipen kautta. Toni kipuilee isänsä kuolemaa ja vakavaksi kehkeytyvää suhdetta söpön mutta ankeuttajaksi paljastuvan Ellin kanssa. Sipe taas ei saa sanottua Mandylle että OOOOOH MANDY, YOU CAME AND YOU GAVE WITHOUT TAKING. Joo joo, nämä asiat voi pukea hauskoiksi lauseiksi, mutta ne olivat aidosti mielekkäästi kuvattuja nuorten ongelmia.

Lama on elokuvassa lavaste. Elokuvassa lama on sikäli onnistuneesti käsitelty, että 1990-luvun nuorelle lama nimenomaan oli Ylen tv-uutisia tuijottavia vakailmeisiä aikuisia, suljettuja pankkeja ja sanoja joiden merkitystä ei oikein ymmärrä (kelluva markka, devalvaatio ja niin edelleen).

NOH. Oli elokuvassa myös ongelmia. En ole vuosiin katsellut suomalaisia näytelmäelokuvia, kun niistä jää laadullisesti aina niin masentunut mieli, ja tähän kammoon verrattuna pääsin Teit meistä kauniin kanssa melko vähin kipuiluin.

Dialogin kirjoittaminen on helvetin vaikeaa. Miten ne siinä Amerikassa onnistuu. Joka tapauksessa varsinkin nuorten ja aikuisten väliset keskustelut olivat paikoin vähän kömpelöitä. Sinänsä super-ihq:n Mimosa Willamon esittämän Mandyn suomi-englanti oli sekin hiukan epäonnistunut ratkaisu, vaikka Mandy oikeasti olisikin puhunut niin. Willamon suomi nimittäin ei kuulosta murteelliselta, mutta englanti kuulostaa - päinvastoin kuin Mandyn tapauksessa. Muuten Mandyn hahmo on tarpeellinen tuulahdus energiaa nuorten ukkojen testo-höyryihin. Luonteva näyttelijä.

Käsikirjoitus myös alleviivaa muutamassa kohtaa asioita hieman tarpeettomasti, tai että vähäisemmilläkin vihjeillä pärjäisi. Sanoivatko kassat todella 90-luvulla, että "18 markkaa ja 40 penniä", vai vain "18,40"? Kyllä sen markan tajusi jo niistä devalvointipuheista!  Tai tulisiko Ellin uusi poikkis todella Tonin ikkunan alle Elliä vastaan, vai olisiko heidän sutinansa tajunnut edeltävien kohtausten katseista?

Leikkaus myös tuntuu paikoin hieman hitaalta, mitä ei vanhalta musavideo-ohjaajalta odottaisi. Roope Salminen esittää reteän onnistuneesti Apulannan alkuperäiskitaristi Antti Lautalaa, jonka rooli bändin historiassa on valtavan tärkeä, mutta joka tässä elokuvassa jää hieman ylimääräiseksi hahmoksi mainitusta dramaturgiasta johtuen: Tuukka, Sipe, Toni ja Mandy ovat käsikirjoituksen etenemisen kannalta tärkeimmät hahmot, jotka saavat myös lopussa tarinallisen täyttymyksen. Antin hahmo on mukana elokuvassa, koska hän oikeasti perusti Apulannan.

Salminen on paljon Tuukan, Sipen ja Tonin näyttelijöitä kokeneempi, mikä ehkä aiheuttaa heidän kohtauksiinsa pientä epäsuhtaa. Mutta kun hieman nukkavierusti näyttelevä nuorisokolmikko pääsee touhuamaan keskenään, hommaan tulee luontevuutta, jollaista suomalaisissa nuorisoelokuvissa harvoin näkee.

Tonia esittävä Tatu Sinisalo on opetellut Wirtas-maneereja onnistuneesti. Ehkä hänen laulaessaan käydään överiyden rajoilla, mutta muuten imitaatiometodi toimii hienosti. Teppo Manner tekee hienosti herkän Sipen ja leffan tärkeimmässä roolissa Iiro Panula kanavoi ankaran ahdistuneesti ohjaajan itseruoskintaa ja tietä ulos pahasta olosta.

Leffan kontekstissa Teit meistä kauniin on siis Tuukan kiitos Tonille ja Sipelle. Ja Mandylle. Temosen terapeutit. Olisi tietysti mielenkiintoista tietää, millaisia psykologisia tasoja oman teini-iän kriisinsä käsitteleminen elokuvan kautta saavuttaa, mutta se lienee Temosen omaelämäkerran sivuilla joskus tulevaisuudessa.

1990-luvulla vietetystä nuoruudesta ja Apulanta-faniudesta on apua tästä leffasta pitämisessä - varsinkin kun sinne tänne on piilotettu viittauksia Apulantaan, joita ei selitetä auki tietämättömille (VAROA RÄKÄ). Apulannasta pitäminen ei ole kuitenkaan leffasta pitämisen edellytys, kuten olen tässä edellä yrittänyt selventää.

Bändin musiikkia kuullaan kyllä kohtauksissa taustalla, mutta kuten todettua, enemmän kuin elokuva bändistä tämä on omaelämäkerrallinen elokuva nuoruudesta, ystävyydestä ja isän ja pojan vaikeasta suhteesta. Omaelämäkerrallinen niin kuin ensimmäiset romaanit - ja ilmeisesti myös leffat - tuppaavat olemaan.

Eilen oli ensimmäinen kahdesta KKV-konsertista. Kokemäen Kova-Väki. Tai siis Kosto Kaikista Vuosista.

Viime vuoden keväällä pohdin, minne Apulannan spektaakkeli on kadonnut. Vähän aikaa kirjoitukseni jälkeen Apulanta julkisti nämä jäähallikeikkansa. Sattumaako?, kysyisi Nalle Österman. Tämä varmasti oli sattumaa, mutta spektaakkelinkaipuuseeni joka tapauksessa vastattiin.

Kuten Apulanta-kirjan arviotekstistänikin huomaa, A-Laudan asioita on tässä blogissa vaikeaa - ellei jopa mahdotonta - käsitellä kovinkaan objektiivisesti. Tai no, tämähän on blogi, enkä objektiivisuuteen pyri muutenkaan, mutta tuntuu että tykkään kaikesta mitä Apulanta tekee.

Ei sillä, että Apulannalle olisi tarvinnut antaa jotain tasoitusta tai katsoa keikkaa Apis-aurinkolasien läpi. Kosto kaikista vuosista oli täydellisesti Apulannan näköinen versio viime vuosien "Suomiartisti isolla areenalla" -buumista.

Se ei ollut viimeisen päälle kiiltävä ja vieraita myöden varman päälle koko kansan paketti kuten Cheekin stadionkeikat, tai hypertunteellinen, ultramusikaalinen ja kaunis kuten PMMP:n viimeinen keikka.

Se oli Tonin ja Sipen näköinen. Samaan aikaan pätevä esitys siitä mitä he ovat ja toisaalta siitä, millaisia päiväunia he ovat pikkupojista asti nähneet.

Jos kokonaisuudesta olisi yritetty rakentaa liian "hieno", apulantamaisuus olisi kärsinyt. En tarkoita etteikö toteutus olisi näyttänyt upealta ja bändi kuulostanut todella tanakalta, vaan että Apiksen camp-hengen ja huumorintajun oli tärkeätä päästä esiin myös.

Siksi oli hienoa, että kun bändi ensin rutisti pari vanhempaa punk-biisiään, pistettiin lava mustaksi, jonka jälkeen näimme, miten houraileva munkki manasi taivaalta esiin miniatyyrikokoisen Stonehenge-kivipaasin.

Muutenkin pommeja, lieskoja ja valoja oli juuri niin paljon, että bändi tuskin hirveästi jää keikoistaan voitolle, vaikka ne loppuunmyytyjä olivatkin.



Show kesti railakkaat 2 tuntia ja noin 40 minuuttia, mutta silti jäi paljon biisejä soittamatta. Mahtavien laulujen vyöryessä vastaan tajusin taas, miten laaja bändin tuotanto on. Ehkä Revenge of the A.L. Peoplen innoittamana bändi soitti paljon biisejä Attackilta - uusina muhevampina versioina.

Valitettavasti internetin yhteisöllisyys ON RIKKI, sillä tätä kirjoitettaessa keikasta on kulunut jo 12 tuntia, eikä kukaan ole edelleenkään rustannut biisilistaa Setlist.fm-palveluun. Biisejä tuli niin paljon, että settilistan plärääminen auttaisi huippukohtien erottelussa.

Maanantai oli ainakin mahtava. Samoin Ilona. Samoin Armo. Samoin Pahempi toistaan. Samoin Mato. Samoin se "varoa räkä" -biisi. Samoin Aivan kuin kaikki muutkin. Samoin Mitä kuuluu.

Äh, ei mikään biisi kuulostanut varsinaisesti huonolta. Ehkä 2000-luvun metallisemmilta levyiltä tutut biisit kulkivat parhaiten, koska Blanko-yhtyeen Paulilla ja vakkari-kiertuekosketinsoittaja Pitkiksellä vahvistettu bändi soi melko muhkeasti.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi Tammi 9, 2015 at 11:13 PST

Vieraita käytettiin säästeliäästi, ja hyvä niin. Tuukka Temosen odotettu esiintyminen koettiin vasta toisessa encoressa kun Mitä kuuluu pisti Baronan polvilleen (tai joku muu mahtipontinen tapa sanoa, että biisi kuulosti helvetin hyvältä). Temosta ei kuulutettu imelästi lavalle, vaan kokoomuspunkkari yksinkertaisesti ilmestyi valokeilaan, ja yleisö repesi.

JOS lavalla olisi nähty vaikkapa Elastinen tai Paula Koivuniemi, olisin pitänyt sitä epäapulantamaisena ja mauttomana vetona. Ei nähty. Pyrhösen viulistisisarukset kävivät, mutta heitäkään ei (muistaakseni) esitelty. Apis on edelleen Apis, vaikka "kansan syvät rivit" Tonia ja yhtyettä Vain elämään jälkeen uudella tavalla lähestyvätkin.

Kokonaisuus oli tosiaan enemmänkin Tonin ja Sipen fantasia, kuin alusta asti yhteinäiseksi rakennettu tyylikäs show. Siinä oli tiettyä apulantamaista kotikutoisuutta, jota rakastan. Oli modernia tanssia, kauko-ohjattavia lentokoneita, HELVETIN MAKEA sotalaivakohtaus ("AC/DC:llä oli kaksi tykkiä, meillä on seitsemän"), sirkustaiteilijoita ja zombeja. Kaikki iloisesti sekaisin.

Video, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi Tammi 9, 2015 at 12:49 PST

Oli hienoa olla Tonin ja Sipen puolesta iloinen. Kaikesta näki, miten totaalifiiliksissä Sipe Santapukki oli, kun hän helvetin korkealta rumpuriseriltaan veti pitkän rumpusoolon, joka päättyi synkronoituihin pommeihin. Tai miten Wirtanen nautti kun hänet nostettiin lavalta ilmaan soittamaan kitaraa.

Rumpuriser ja lavarakennelma muutenkin toivat mieleen Iron Maidenin, mikä ei varmasti ole sattumaa.

Nyt kun tässä kirjoitan, tajuan, että KKV oli siksi niin hyvä, että bändi oli rakentanut show'n ensi sijassa itseään miellyttämään. Se ei ollut laskelmoitu koko kansan karnevaali, vaan Apulannan näköinen spektaakkeli.

Paljon köyhempiä oltaisiin ilman Apulantaa.

Tämä aihe tuli mieleeni viime perjantaisesta Vain elämää -jaksosta. Kyllä. Kävelkää miekkaan, hukuttakaa itsenne tuhkaan, tämä postaus liittyy LÖYHÄHKÖSTI Vain elämää -ohjelmaan.

Tarkalleen ottaen ajatus iski kun Loiri höpötteli Apulannan Armo-biisin tärkeydestä itselleen. Miten hänestä on tuntunut, että Toni W. olisi pitänyt häntä sanoituksensa mallina. "Turhaa armoo viivyttää", vanha mies murisi kyynelistä kiiluvin silmin ja katsoi Wirtasta ihaillen.

Ennen biisin esitystä Wirtanen oli kertonut, että hän oli kirjoittanut biisin sanat Vallillassa eräällä parkkipaikalla autossa istuessaan. Kiilan tuottajan kanssa oli sovittu, että tehdään vielä yksi oikein imelä balladi. Sellainen saatiin.

Voi olla, että Wirtanen vähätteli tuttuun sarkastiseen tyyliinsä biisintekohetkeä. Voi olla, että hän oikeasti oli ihmissuhdekuvioistaan totaalisen hajalla, ja vuodatti näitä kokemuksia autossa itkiessään paperille.

TAI voi olla, että Wirtanen antoi intuitiolle vallan ja kirjoitti mitä mielessä liikkui. Sävellystyössä tämä on tietysti tavallista, melodiat tulevat suoraa kopiointia lukuun ottamatta aivojen tiedostamattomasta osasta.

Mutta sanoituksen taustoja valaistaan usein haastatteluissa - kerrotaan luomistarina. Ehkä sellaisen tarina on biisin markkinointia, mutta minusta oli hienoa, ettei Wirtanen käynyt sen kummemmin selittämään Armon tarinaa hienommaksi.

Koko tekstin ydin on siinä, mitä hän itsekin ohjelmassa totesi: Vasta jälkikäteen Apulanta-yhtye ymmärsi, että olivat tulleet tehneeksi biisin, joilla oli monille ihmisille suuri merkitys.

Voikin kysyä, onko niillä usein kuulluilla biisien syntytarinoilla niinkään suurta merkitystä? Biisille syntyy merkityksiä joka kerta kun joku kuulee sen. Bändille itselleen sillä on tietysti joku merkitys, mutta laajempi ja kollektiivisempi merkitys syntyy vasta yleisön kuultua kappaleen.

Olikohan tämä kaikki nyt ihan itsestäänselvyyttä? Jotenkin tämä ajatus iski itseeni niin kirkkaana että halusin sen tänne kirjata.

Kiitos kun kuuntelit.

Ja ai niin! Tästä päivästä lähtien Suomen Blogimedian blogit tekevät yhteistyötä Image.fi:n kanssa niin, että SBM-blogit ovat osa Image.fi:n artikkelivirtaa.

Jos löysit tähän blogiin ensimmäistä kertaa juuri Image.fi:n kautta, tervetuloa!

Ensin pari huomiota:
Tämä ei ole varsinainen uusi Apulannan albumijulkaisu, vaan he tarjoavat sen osana uutta kolmen levyn kokoelmaansa. Spotifystä levy löytyy erillisenä ja siitä on tulossa myös vinyyliversio, mikä pitänee hommata.

Jos joku nyt ei tiedä, niin Attack of the A.L. People on Apulannan ensimmäinen albumi, joka ilmestyi vuonna 1995 (!!!!!!!!). Minun ja Apulannan historiasta voi lukea pidemmin taannoisesta Kaikki yhdestä pahasta -kirjan arvostelutekstistä, jota kirjoittaessani en vielä tiennyt että Apis on nauhoittamassa uutta versiota debyytistään.

Minä hyppäsin Apiksen kyytiin vasta vuotta myöhemmin 1996 kun Ehjä ilmestyi - tai oikeastaan Hei hei mitä kuuluu -video oli lähtölaukaus. Toki Attack hommattiin heti Ehjän kylkeen myös. Se oli ja on oudoin Apis-levy, koska sillä on enemmän yhteistä Tehosekoittimen tai Karkkiautomaatin kanssa kuin Apulannan oman musiikin kanssa.

Mutta se on ihastuttavan naiivi ja Toni Wirtasen sävellyskykyä hienosti esittelevä herkkä ajankuva, jonka bändi on nyt uuden basistinsa voimin roiskinut uuteen uskoon.

Koska alkuperäinen on nauhoitettu nopeasti ja alkeellisihkoissa olosuhteissa, ei Revengeäkään ole tehty niin viimeisen päälle huolella kuin Apiksen levyjä usein. Tämä kuuluu mahtavana rentoutena ja sovituksellisena irroittelua.

Mukaan on ympätty ska-punk-sävyjä, 60-lukulaista poppia (Kolme vuotta) ja jopa Risto-yhtyeestä tai Ville Leinosen taideproggiksista muistuttavaa kamaa (Valokuva). Samaisessa Valokuva-biisissä on Risto-soundin lisäksi otettu Nine Inch Nailsin March of the Pigsin draivi käyttöön, onnistunein lopputuloksin.

Mutta siis: Bändi ei ole lähtenyt vitsailemaan, mutta joitain sovituksia on rukattu melko rohkeastikin uuteen uskoon. Slovareiden vähäeleisempi ja pianoa ja jousia sisältävä sovitustyyli ruokkii laulujen teinivivahteista herkkyyttä, ja punk-palojen parempi kitarasoundi pukee melodioita.

Ei tämä tietenkään aiheuta niin suurta värinää kuin Attack siloin joskus, mutta luulen ymmärtäväni mitä bändi on ajatellut: Nämä orastavalla nupulla olleet biisit on nyt korjattu, 19-vuotinen vaillinaisuus on muutettu vuoden 2014 totuudeksi.

Aurinkoon on yksi kaikkien aikojen Apis-lemppareitani. Sipen tomikompin järjettömän upea ja raaka soundi alkuperäisversiossa on Revengellä muuttunut sisäsiistimmäksi. Ei aiheuta samanlaista värinää kuin alkuperäinen, vaikka parempihan tämä näin on.

Fanikäyttöön tämä on tehty. Tai jos joku ei ole malttanut koskaan kuunnella Attack of the A.L. People, sallittakoon siihen tutustuminen myös Revenge-muodossa. Eivät olleet kundit kovin vanhoja kun tällaisen levyn aikanaan roiskivat kokoon. Hattua päästä.

Osaisitko tehdä objektiivisen arvion kirjasta, joka kertoo bändistä, jonka Mitä kuuluu -videon ensi-iltapäivänä joit ensimmäisen kerran kännit? Osaisitko asettua sellaisen kokemuksen ulkopuolelle? 

Unohtaa, kun joit 15-vuotiaana viisi olutta, poljit pyörällä niitettyyn viljapeltoon ystäviesi Kimmon ja Karin kanssa, huutaen samalla "HEIIIHEIIMITÄKUULUUSÄKYSYTJA..." 

Minä en osaa, joten seuravassa pitkä ja polveileva teksti täynnä sentimentaalista pörinää. 

Tämän kirjan lukemisesta tuli yllättävänkin tunteikas kokemus. Bändin ja itseni samanaikainen kasvaminen aikuiseksi on aiheuttanut sen, että Apulanta herättää minussa hieman samanlaisia haikeita tunteita kuin PMMP.  Kirjan varsin nopea hotkiminen ja Apis-levyjen kuuntelu siinä sivussa johtivat hyvin herkkään tunnetilaan, jota eilen vahvisti Robin Williamsin kuolema.

Tämä arvostelu saa siis paljon positiivista vetoapua siitä, että A-lauta on niin tärkeä bändi minulle. Jos tämä kirja kertoisi vaikkapa Egotripistä, arvostelisin kirjallisia arvoja varmasti tiukemmin. En edes yleensä pidä bändikirjoista, enkä olisi varmasti lukenut tätäkään kirjaa jos en pitäisi Apulannasta.

Ajattelin lukiessani monenlaisia asioita. Paljon omaa elämääni, ja miten onnellisessa tilanteessa se on nyt. Miten bändihistoriikki voi nostattaa tällaisia tunteita? Ajattelin myös, miten isoja vaikeuksia Apulannan iki-coolin fasadin taakse kätkeytyy.

Ajattelin, miten paljon Apulannassa tienaa. Tätä ei tietenkään kirjassa paljasteta, enkä mitään verotietoja kaipaakaan, mutta jostain syystä ajattelen usein muusikoiden liksoja - MUTTA en kateellisesti, vaan siitä kulmasta, että toivottavasti he tienaavat tarpeeksi pärjätäkseen. Jotenkin hassua, mutta huomaan ajattelevani tätä usein. Apulannan kohdalla tämä ei ole varmasti ongelma. Minusta olisi hienoa, jos Suomessa olisi enemmän rikkaita muusikoita.

Mutta olin minä analyyttinenkin. Mietin, miten ainutlaatuinen Apulannan tarina Suomessa on. Tinkimättömyys ja kokeilunhalu eivät aina johda pitkään uraan, mutta Apulannan johtokaksikko Santapukki-Wirtanen on selviytynyt tästä kaikesta. Basistit eivät ole selviytyneet aivan yhtä hyvin. Siis ovat toki selviytyneet ihmisinä, mutta Tonin ja Sipen kummallisen suhteen kolmantena pyöränä ei ole varmastikaan helppoa olla. Spekuloidaanpa kirjassa silläkin, miten paljon Sipen on täytynyt uhrata ollakseen osa Tonin taiteellista visiota. Samalla on tietysti selvää, ettei Apulantaa voisi olla olemassa ilman Sipeä.

Mietin myös, että kaikesta kirjan hyvyydestä huolimatta paras Apulanta-kirja kirjoitetaan joskus sitten pitkän ajan päästä kun Apiksen kundeista - ja kenties minusta ja sinusta - on aika jättänyt, ja joku kokoaa laajemmasta perspektiivistä kuvan näistä ihmisistä ilman heidän haastattelujaan. Tämä on Apulannasta lähtöisin oleva Apulanta-kirja, ja se käsittelee lähinnä bändiä, ja jättää (täysin oikeutetusti) bändin jäsenten yksityiselämän hieman varjoon.

En ole lukenut Ari Väntäsen Hanoi Rocks ja Michael Monroe -kirjoja, mutta olen kuullut niistä paljon kehuja. Apulanta-kirjaa varten Väntänen on kerännyt materiaalia lähinnä haastattelujen muodossa, mutta myös kuvia ja lehtileikkeitä nähdään ilahduttavan paljon - enemmän kuin yleensä bändikirjoissa, joissa on se muutaman aukeaman kuvakavalkadi puolivälissä.

Massiivisuus ja perinpohjaisuus on tyypillistä Apis-tuotteelle, esimerkkinä tyhjentävän massiivinen Kesäaine-dvd.

Sanottakoon nyt kuitenkin, että Väntänen olisi voinut hieman monipuolistaa kerrontaa. Kronologiana etenevä kirja kangistui ajoittain kaavoihinsa. "Tehdäänlevyä-käydäänkiertueella-myydäänkultaa-Tonitekeebiisejä"-karuselli pyörii koko aktiiviuran läpi. TOKI bändielämä on varmasti juuri tuon kaavan mukaista, mutta ajoittain olisi toivonut asiakokonaisuuksista muodostuneita lukuja kronologian sijaan. Toisaalta taas bändin jäsenten tai bändiä lähellä olevien tahojen sisällöiltään risteävät sitaatit muodostivat paikoin todella virkeää vuoropuhelua.

Siinä kaikki Kaikki yhdestä pahasta -kirjan kirjallisista arvoista: Yhteenvetona voi sanoa, että kirjallinen taso oli hyvä, ei loistava. PALAAMME  nyt Apulannan merkitykseen minulle. MIiinäminäminä, miinänminäminä.

Kirjan luettuani olen varma, että sillä on myös bändiä eheyttävä vaikutus. Kävi ilmi, että Apulannassa ei juuri puhuta ongelmista. Ehkä asioiden hidas aukeaminen on auttanut pitämään bändin kasassa, mutta olen varma että Toni ja Sipe saavat jälleen lukea toisistaan asioita joita eivät tienneet.

TOSIN Apulannan kohdalla on aina takaraivossa se kutkuttava mahdollisuus, että bändi leikkii median ja lukijan kanssa. Avoin puhe julkisuuden hallinasta kuului kirjan parhaimpaan antiin. Ehkä tämä on yksi uusi luku siihen näytelmään Apulannasta, johon kuuluvat iskelmä-alter egot, hullut tarinat haastatteluissa ja yleinen nöyrä itsevarmuus.

Tajusin myös lukiessani, että aiemmin tänä vuonna peräänkuuluttamani Apulannan spektaakkelin paluu ei ole tarpeellista. Spektaakkelien ollessa huipussaan 2000-luvun alun kiertueilla bändi oli myös kriisissä. Temosta eivät bändihommat huvittaneet, Wirtanen hommasi itselleen liikaa töitä ja paloi loppuun Santapukin pitäessä hommia kuosissa. Voi perkele nyt ampiainen häiritsee kirjoittamista. Siksi piti keksiä jotain, mikä pitäisi homman mielenkiintoisena.

Parhaan levynsä Kiilan jälkeen bändi syntyi Parta-Samin kanssa uudelleen, eikä spektaakkelille ollut enää niin suurta tarvetta. Ihannetilanne mille tahansa yhtyeelle on, että KAIKKI se tarvittava bensa tulee soittamisesta - siis siinä tapauksessa että musiikki on bändin tärkein voimavara. Kun ura kestää yli 20 vuotta, on moinen tietysti vaikeaa, mutta Apulanta on siinä spektaakkeliensa jälkeen ja monia haavoja kärsineenä onnistunut.

Tämä ajatus tuli mieleeni viikonlopun Flow-festivaaleilla, kun kuuntelin Manic Street Preachersin settiä, ja sen perusasioihin ja hyviin biiseihin nojaava rock-setti pyyhki melkeinpä koko muulla festivaalilla lattiaa. Miten kauan tuokin bändi on kiertänyt? Ja miten he silti kuulostivat juuri niin tuoreilta kuin 15 vuotta sitten kun näin heidät ensi kerran.

Muusikon pahin mindfuck on tietysti se, miten uskoa omaan hyvään fiilikseen keikkasoittamisen autuudesta, ilman että antaa epäilyksen peikon nakertaa itsetuntoa. Ollaanko me nyt oikeasti hyviä? Voidaanko me olla olemassa näin kauan? Mitä jos ihmiset eivät enää välitä?

Apulanta on antanut aina niin paljon haastatteluja, ja he ovat niin HYVIÄ mediassa, että on suorastaan pelottavaa lukea miten herkillä he usein käyvät. Tai tietysti käyvät - ovathan he oman sielunsa esittelyllä itsensä elättäviä taiteilijoita. Mutta silti. Koko Suomen tuntemat Toni ja Sippi ja Temonen/Parta-Sami/Ville pistävät kotioven kiinni, eikä kukaan enää taputa selkään tai pyydä nimikirjoitusta.

Se kasvattaa. VARSINKIN kun miettii miten nuorena Apulanta sai kaiken. Jos minä alle parikymppisenä myisin kultaa ja soittaisin täysille saleille ympäri Suomen, minä KUOLISIN. Ihan oikeasti. Kokeilisin kaikkia huumeita enkä uskaltaisi nähdä ketään. Hattu päästä sille, että nämä ihmiset muuttuivat tällaisesta kokemuksesta vain vahvemmaksi. Menestyminen ei ole helppoa. Sanoo kuukausipalkattu toimistotyöläinen, tajuten samalla ettei tiedä muusikon todellisuudesta mitään. Mutta silti paljon enemmän kuin keskivertojorma.

En enää edes yritä pitää tässä kirjoituksessa minkäänlaista rakennetta. Minulle tosiaan heräsi kirjasta niin paljon muistoja ja ajatuksia, että aion oksentaa ne kaikki tähän. Onhan tämä sentään minun blogini!

Riittääkö USBi? Väännös Usko-biisin sanoituksesta, jota Toni Wirtanen joskus käytti.

Muistan, kun näin Apulannan ensimmäistä kertaa livenä. Tämä tapahtui Ehjä-levyn aikoihin Köyliön Lallintalolla. Olin ehkä 16-vuotias. Ihmettelin, kun bändin jäsenet tulivat keikan jälkeen salin puolelle. Olin niin tohkeissani keikasta, että menin sanomaan heille jotain tyhmää. Sehän ei koskaan kannata. En kuitenkaan oppinut tästä ekasta kerrasta, vaan olen tohkeissani sanonut usein tämän jälkeenkin artisteille keikan jälkeen jotain tyhmää. Mutta Apulanta on alusta asti tiennyt, että on tärkeää huolehtia faneista.

Minun ja Apulannan suhde alkoi siis Mitä kuuluu -biisin videoensi-illasta. Siitä se jatkui äärimmäisen vahvana aina varhaiseen aikuisuuteen asti. Plastik-levystä en pitänyt hirveästi (kävin kovaa kamppailua siitä, voinko hyväksyä suosikkibändin heikomman levyn), ja Heinola 10 ja Hiekka menivät ohi. Tämä johtui siitä, että olin ysärin lopussa soittanut nu metal -bändissä itsekin, ja noiden levyjen ilmestyessä olin totaalisen kyllästynyt koko musiikkityyliin (lukuunottamatta Deftonesia). No, olin tuohon aikaan myös aika tiukkis musiikin suhteen - lähinnä kaikkea ei-suosittua, mutta Hiekkaan olen ihastunut vasta myöhemmin. Eivätkä nuo levyt tietenkään ole nu metallia (Väntänen muuten väittää että Toolin Lateralus on nu metal -levy), mutta sellaiseksi ne tuolloin mielsin.

Sitten tuli Kiila. Olin juuri muuttanut Helsinkiin, ja olin samaan aikaan innostunut, toiveikas ja surullinen. Ihmissuhteista oli painolastia. Siihen saumaan iski mielestäni Apulannan paras levy Kiila, jota tulee vieläkin kuunneltua tasaisin väliajoin. Harmi että sen vinyylipainos oli niin pieni. Pitäisi kyllä hankkia se vinyylinä... SIVUASIA.

Vieläkin tulee joka kerta kylmät väreet kun kuulen Pahempi toistaan, Usko tai Armo -biisit. Tai Syöpä. Muistan elävästi keikkoja tuolta ajalta. Miten vahvalta ne biisit tuntuivat! Ja nyt voin kirjasta lukea, miten vaikeasta paikasta Wirtanen on nuo biisit tuonut kuultavaksemme...  illan suu mis kaikki kirkastuu!

Vielä 2011 Provinssissa kun olimme YleX:n festaritiimin kanssa katsomassa Apiksen keikkaa, toi Armo kyyneleet silmiin.

No niin. Olenkohan muistellut tarpeeksi?

Pointti tässä kirjoituksessa taisi olla se, että kirjallinen suoritus oli kelvollinen, mutta Apulannan tarina ja sen samanaikaisuus oman elämän kanssa on syvä ja vahva. Hieno tarina.

Suosittelen siis tätä kirjaa lämpimästi. Kaikilla meillä on JONKINLAINEN suhde Apikseen. Tämän luettuaan tietää mistä he tulevat, ja että 20 vuoden ura ei tule itsestään tai helpolla.

Tänään luin Instagramista, että bändi on studiossa. Olkoon seuraava levynne loistava!

Käyttäjänimeni Myspacessa oli Spektaakkelin yhteiskunta. Se on ranskalaisen filosofin Guy Debordin teos, jonka sisältöä en täysin ymmärrä, mutta joka kuulostaa hemmetin hienolta. "Spektaakkeli ei ole mikä tahansa kuvajoukko, vaan kuvien välittämä ihmisten keskinäinen yhteiskunnallinen suhde". Ihmisten väliset suhteet ovat muuttuneet kuviksi, tavaroiksi.

Miten se liittyy tähän kirjoitukseen? Ei juuri mitenkään. Lisätäkseni hämmennystä siitä, onko kirjoituksen alku symbolinen vai ei, lisään tähän kuvan, jossa Spektaakkelin yhteiskunta -kirja on tytärpuoleni Arvaa kuka? -pelin päällä.

Keksin tämän kirjoituksen aiheen tänään aamupäivällä kun kuuntelin Apulantaa tuon mainitun tytärpuolen kanssa. Hän halusi tietää millaista musiikkia "Apis" soittaa, koska bändi on ollut hänelle tähän asti tuttu vain Apis-pipoista.

En kertonut lapselle, että join ensimmäisen kännin samoihin aikoihin kun Apulannan Mitä kuuluu -video rupesi näkymään Jyrkissä. Tämä oli ehkä kasiluokan keväällä. Minusta tuli heti fani.

Siitä varsinaiseen aiheeseen, eli Apulannan spektaakkeleihin. Bändin ensimmäisenä noin viitenä vuonna heillä oli tapana keksiä vaikka minkälaisia spektaakkeleja itseään, yleisöä tai molempia piristääkseen.

Muistatteko kun Apulanta osallistui Jyrki Hit Challengeen? Heidän biisinsä oli varsin epähitikäs Mex Tex Cowboy, jonka he halusivat välttämättä esittää playbackina. Varsinainen esitys pääsi lähimmäs MTV Music Video Awardsien sähköistä tunnelmaa mitä Suomessa on koskaan päästy: Kaasunaamarit, paljaat kikkelit, partavaahtoa, vaaraa!

Entäs muistatteko Toni Wirtasen taidenäyttelyn? Herra Ylpöltä lainatussa (tai ainakin hyvin samantyyppisessä) mustassa kaavussa annettuja haastatteluja, Suomen ja Jenkkilän lipuilla koristeltuja dildoja, avajaishuumaa, taidetta!

Tai alkuaikojen haastattelut, joissa mielestäni melko selvästi puhuttiin viihdyttävämmäksi muunneltua totuutta. Muistelen joitain juttuja poreallasbileistä Nylon Beatin tyttöjen kanssa. Juttu saattoi tietysti pitää paikkaansa, mutta muistelen että se oli kerrottu tavalla josta ilmeni ettei läpändeeroksia kannata ihan kirjaimellisesti ottaa.

No, entäs se yksi kesäkiertue, missä festivaaleilla esitettiin jotain liveroolipeliä keikan ohessa? Helvetinmoinen linnalavaste, yleisöstä valittu prinsessa, koko show!

Outo yhteis-ep Don Huonojen kanssa on pakko laittaa myös samaan sarjaan. Näitä on varmasti paljon lisääkin, saa jatkaa kommenttikenttään.

Mutta viime vuosina tällaisia ei ole enää tullut, ellei Sipen arkkitehtispektaakkelia (Frank Lloyd Wrightinn pojanpoika suunnitteli hel-vetin hienon talon maestro Santapukille) lasketa sellaiseksi. Ai niin, ja tekihän bändi hetki sitten hel-vetin hienon 360 asteen musiikkivideon jota pystyi tutkimaan iPadilla! Ja sitä ennen sen scifi-trilogialevyn... Naamiaisasuissa euroviisuehdokkaiden edessä esiintymistä en osaa pitää spektaakkelina.

En halua syyllistää Apulantaa spektaakkelien loppumisesta. Oikeastaan haluaisin kiittää Apulantaa. Heidän väsymätön ja kekseliäs toimintansa on hienolla tavalla piristänyt suomalaista musiikkialaa. Olen loputtoman kyllästynyt artistihaastatteluihin sekä tekijänä että lukijana, ja spektaakkeleilla Apulanta täytti ihmisten tarpeen nähdä idoleitaan mediassa uusilla ja mielenkiintoisilla tavoilla.

Tekikö Apulanta spektaakkeleita alun perin siksi, etteivät he leipiintyisi bändihommiin? Tarkoittaako niiden loppuminen sitä, että bändi jossain kohtaa pitkää uraansa oppi suhtautumaan työhönsä työnä? Olivatko spektaakkelit tehty vain yleisöä varten? Olivatko ne mahdollisia Jyrki-ohjelmasta johtuen? Häiritsivätkö spektaakkelit tärkeintä eli musiikkia (jonka laatu on pysynyt hyvänä nykypäiviin asti)?

Joka tapauksessa, Apulanta, thank you for being spectacular.





Tämä oli muuten Also Sprach Jussin 400. kirjoitus! 'uraa!