Jos sattuu olemana vähän eksoottisemmasta metallimaasta, tulee aina mainituksi kyseisen maan "vientitoivona" tai "ylpeytenä". Vähän niin kuin Moonspell Portugalin, Rotting Christ tai Septicflesh Kreikan, Celtic Frost Sveitsin ja Behemoth Puolan.
Behemothin Demigod on hieno levy, muuten olen kuunnellut "Bettareilta" lähinnä irtoraitoja. The Satanist on minusta vielä Demigodiakin parempi, eli voimme puhua bändin suuresta hetkestä.
Yleensä suuriin hetkiin tarvitaan jokin suuri liikkeellepaneva tapahtuma. The Satanistin tapauksessa sellaisena voi pitää laulaja-kitaristi Nergalin sairastumista leukemiaan pari vuotta sitten. Ukko selvisi, ja teki The Satanist -nimisen levyn.
Levy perustuu jonkun synkän ajattelijan teksteihin, ja hyvä niin. Tärkeintä on, ettei mukaan ole ympätty liikaa puheosuuksia, sillä ne pilaavat melkein minkä tahansa metallilevyn.
Behemothin musiikki on onnistunut sekoitus äärimetallin alagenrejä. Tästä tunnistaa tekijänsä. Mutta mikä tekee The Satanistista Behemothin uran parhaan levyn?
Lyhyesti: Kaikki on kohdallaan ja tasapainossa. Levy kuulostaa karhean raa'alta, raikkaan kirpeältä. Levyssä on voimaa, ja se antaa energisen ja kirkkaan itsetietoisen ja riemukkaan olon, kuten hyvällä metallimusiikilla on tapana tehdä.
Olen miettinyt tätä ominaisuutta ennenkin, enkä osaa sanoa mistä se johtuu. Hyvä äärimetallilevy saa minut tuntemaan itseni jotenkin ENEMMÄN elossa olevaksi. Kirkkaan tietoiseksi itsestä. Tätä on vaikea selittää, mutta fiilis ja olotila on hyvä. Fiilis ei ole missään nimessä väkivaltainen tai raivokas, mutta energinen ja voimakas kyllä.
Blow Your Trumpets Gabriel. Miten HÄRSKI ja naurettava nimi biisille. Mutta niin se vaan avaa tämän levyn, rehdisti turpaanvetoasenteella. Nergalin laulusta on studiossa saatu vaikuttava. Äärimetallissa örisijän soundi on kaikki kaikessa, ja tämä on juuri sopivan selkeä, mutta silti murhaa.
Tämä on Behemothin kymmenes levy, joten heille on kertynyt myös kokemusta kokonaisuuden hallinnasta. Levyn mitalla tyylit vaihtelevat juuri riittävästi, hitaammista tunnelmapaloista (Ben Sahar) ihokarvoja värisyttävään paahteeseen (nimibiisi, O Father, O Satan, O Sun).
Jos et ole pitkään aikaan kuullut hyvää uutta bläkkislevyä, kokeile tätä. Et pety. Kolmella biisillä on latinankielinen nimikin!
Satuinpa kuuntelemaan tämän levyn spotifystä ihan vaan hypen perusteella. Täytyy kyllä edelleen kuuntelun perusteella pysyä kannassani, että viimeiset oikeasti hyvät uudet bläkkislevyt on (joitain bläkkiksen rajoilla liikkuvia poikkeuksia luluunottamatta) tehty varmaan kymmenen vuotta sitten. Tämän tuoreen Behemothin päätösbiisiä kuvattiin jossain promotekstissä uudeksi Inno A Satanaksi tms. Biisihän oli kuitenkin ansioiltaan lähinnä uusi Blood Is Thicker Than Water tjsp. Hypeen ja bändin kokemukseen nähden oli kyllä todella ankea kuuntelukokemus. Tuli mieleen lähinnä joku Wataimella lantrattu Morbid Angel.
Voi voi. Kaukana poissa ovat ne ajat, kun metalli oli vielä innovatiivista, rajua ja kapinallista. Tai sitten kuulija on vaan vanhentunut, kun löytää enemmän saatanallista rankkuutta melkein mistä tahansa muualta. Pointsit Behemoideille kuitenkin Denis Forkasin maalauksesta kannessa!
Kiitos asiantuntevasta kommentista maestro iddqd. Ilahdun joka kerta nimimerkistäsi, koska se vie minut takaisin 386-PC:n ääreen.
En minäkään tässä varsinaisesti mitään uutta kuullut, mutta sellaista kokemuksen mukanaan tuomaa taitoa yhdistää ja hioa oma osaaminen huippuunsa. Vaaralliselta tämä ei kyllä tunnu, laadukkaalta vain.
TOSIN väitän että kuulijan vanhenemisella on tässä osansa...