Vuoden 2019 viimeinen lukemani kirja oli tämä. Vuoden lukusaldoksi jäi 15 kirjaa. En lukenut tavoitteellisesti tai täyttänyt mitään "lukuhaastetta", mutta kirjojen määrä tuntuu pieneltä. Lukuaikaa kului romaanin viimeistelyyn ja ennätyksellisen kiireiseen työsyksyyn, ja lisäksi luin tapani mukaan lähinnä melko paksuja romaaneja, joten vaikka luin vähintään 10 minuuttia melkein vuoden jokaisena päivänä, määrä jäi pieneksi. Ajassamme kuuluu tähdätä ylöspäin, joten 2020 aion lukea vähintään 16 kirjaa.
Doxology on ilmestynyt vuonna 2019. Ystäväni vinkkasi minulle siitä, varmaankin luettuaan arvion jostain arvostetusta jenkkisanomalehdestä. Aineksissa on kieltämättä paljon minua viehättävää: Jonathan Franzen -tyylistä perhekronikointia kahden sukupolven ajalta, New Yorkia, napakkaa ja kuivan humoristista dialogia ja vieläpä sukellus musiikkiteollisuuteen.
Kirjan alussa punkkari Pam ja musajäbä Daniel tapaavat ja rakastuvat New Yorkissa 1980-luvulla. . Heidän lievästi autistinen ystävänsä Joe Harris ryhtyy muusikoksi. Hänestä tulee supertähti. Pian tapaamisen jälkeen Pamista ja Danielista tulee vanhempia, ja Pam harkitsee olisiko Joe sittenkin Danielia parempi isä ylitsevuotavaisessa rakkaudessaan ja luottavaisuudessaan (tämä on jatkon kannalta tärkeä yksityiskohta, en nyt kerro juonesta enempää). Menestysvuosien jälkeen Joen vittumainen tyttöystävä Gwen yllyttää häntä kokeilemaan heroiinia 9. syyskuuta 2011, ja Joe kuolee yliannostukseen.
Tähän asti kirja oli paljon viihdyttävämpi kuin tästä eteenpäin, vaikken suorastaan innosta kiljunut alkuakaan lukiessani. Zinkin tapa ankkuroida päähenkilöiden elämä historiallisiin tapahtumiin on ärsyttävä ja väkinäinen. Lukiessa tulee fiilis, että Zink on yrittänyt tehdä Suurta Amerikkalaista Romaania, varsinkin loppupuolella kun Trump astuu kuvioihin. Floran osuus poliittisena toimijana ja opiskelijana Etiopiassa tuntuu jotenkin todella epäuskottavalta, kehykseltä historiallisille tapahtumille joita Zink haluaa Tärkeässä Romaanissaan esitellä.
Minulle tuli olo, että Doxology on kirja, jota lukiossa suositellaan luettavaksi äidinkielen kurssilla. Vaikka sitten esimerkkinä historiallisten tapahtumien käyttämisestä romaanin kehyksenä. Tai Sofian valinta -tyyppistä "opi filosofiaa fiktion keinoin" -menoa.
Zinkin hahmoissa – osassa niistä – on kuitenkin syvyyttä. Tyly ja itsekäs Pam on tarvittaessa huolehtiva äiti, vaikka hänen parisuhteensa Danieliin tuntuu lähinnä tavalta jonka hän voisi minä päivänä tahansa lopettaa. Toisaalta hän luovuttaa tyttärensä pysyvästi isovanhempien hoitoon satojen kilometrien päähän, koska se vain tuntuu parhaalta ratkaisulta. Samoin musiikkiosuudet tuntuvat toimivilta. En tiedä kirjailija Zinkin taustaa, mutta jos hän ei ole musiikkitoimittaja niin sitten hän on työskennellyt levy-yhtiössä.
“But you can’t grade music on a bell curve. Mediocrity is not the norm. Most records either rock or they suck.”
Lopulta kuitenkin kirjasta jäi puuttumaan tehoja. Pidän amerikkalaisessa sukupolvia kronikoivassa fiktiossa varsin vakiintuneesta tavasta esitellä varsin satunnaisilta tuntuvia hetkiä ihmisten elämissä. Tässä romaanissa kaikki tuntui liian suunnitellulta, ikään kuin henkilöt odottaisivat lavasteissa hetkeä jolloin lukija ilmantuu paikalle. Lopputulos on oppikirjamainen ja mailaa liikaa puristava. Pelkästään Pamin elämästä kertova romaani olisi varmaankin ollut parempi.
