Huh. Olipa kokemus.
Kuulin, että blogiympyröistä tuntemani Emmi-Liia on kirjoittanut romaanin. Pidän hänen tyylistään ja tyypistä muutenkin, joten innostuin.
Paperilla toinen on hänen esikoisromaaninsa. Sen voi sanoa kuuluvan autofiktio-genreen, vaikka – kuten kohta pääsette lukemaan – kirjassa on paljon muitakin aineksia.
Oikeastaan kirjan lukeminen sai minut miettimään taas kerran autofiktion suhdetta romaaniin taiteenlajina. En halua nolata itseäni kirjallisuuden opiskelijoiden ja tutkijoiden (joita blogini lukijoissa epäilemättä on useita) edessä, joten en yritä kuvailla tätä suhdetta kovin teoreettisesti, mutta minusta on viehättävää, miten ilmeisen omaelämäkerrallisista aineksista saa riittävällä taidolla tehtyä todella raikasta ja TUNTUVAA romaania.
Kyse on paitsi rajauksesta, myös tyylistä. Sanoisin, että autofiktion vahvuus on yksityiskohtien todentuntuisuudessa. Se, miten elämän satunnaiset tapahtumat järjestää, ja miten niistä kirjoittaa, erottaa vieraan ihmisen päiväkirjojen urkkimisen hengästyttävän hienosta romaanista.
En ole nuori nainen, koskaan ollutkaan, mutta jostain syystä tämä romaani iski todella lujaa. Välähdyksinä etenevä, neljää-viittä tarinaa rinnakkain kuljettava Paperilla toinen on nopeasti luettu, mutta ehjä, eikä ollenkaan liian lyhyt. Paukuttelin koko kirjan eilen illalla, ja sitten kun sain sen luettua, minun piti tasoitella mielentilaa lukemalla amerikkalaisen jalkapallon sääntöjä että sain nukuttua. Varsinkin nuorempana rakastin sitä olotilaa kun joku tapahtuma tai kokemus on jättänyt aivot sellaiseen tilaan, että kaikki ajatukset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan. Juuri sellainen olo minulle tuli tämän kirjan lukemisesta.
Mietin mistä tämä pään sekoittava vaikutus johtuu. Minulle tulee joskus samanlainen fiilis erittäin onnistuneista romanttisista komedioista. Kuten vaikka 500 Days of Summerista. Ehkä kirjan paikoin runollinen, hauskan yksityiskohtainen mutta tarkka kieli muistuttaa parhaiden indie-romcomien voiceoveria. Mieti Zooey Deschanel tepastelemassa farkkuhaalareissa latte kädessä, taustalla voiceover kertoo, miksi rakkaus menee joskus ihan vituilleen.
Mutta sitten: Paperilla toinen oli niin paljon todempi. Muotokieli on sama, mutta aiheena onkin seksuaalisuus ja se, kuka omistaa nuoren naisen vartalon. Mitä sillä vartalolla voi tehdä ja mitä seksistä ja seksillä voi saada. Pannaan perseeseen ja tamponin naru jää väliin, tehdään vaihtokauppaa suihinotoilla.
Ehkä tämä on se tyrmäävä efekti. Pinta on kuin Judd Apatowin kirjoittama runo, mutta sisältö väkevää todistusta ihmisen olemisen peruskysymyksistä.
Olen kirjoittanut seksikohtauksia ja lukenut seksikohtauksia. Ensin mainittu on vaikeaa, toiseksi mainitusta tykkään. Tässä kirjassa on paljon seksiä, mutta ei seksiKOHTAUKSIA per se (heh, oli pakko), vaan tyhjentävän luontevasti kuvailtua seksiä. Ei edes seksiä jostain syystä, seksiä seksin takia. Toisaalta seksiä siksi että luokan suosituin tyttö on tehnyt "sitä", seksiä koska sitä nyt vaan kuuluu olla, seksiä koska TARVITSEE seksiä.
Silti en kokenut että tämä kirja kertoi seksistä, enemmän varmaan naiseudesta, kasvamisesta, vartaloista. Äitiydestäkin toki, ja äitiys myös tarjoaa tarinalle onnellisen lopun. Päähenkilö ei anna vartaloaan kenellekään toiselle, mutta hän jakaa sen lapsensa kanssa. Vartalosta luopuminen ei ole ongelmatonta, mutta päähenkilö hyväksyy sen. Pakko sanoa että vaikka tämä on varmasti totta autofiktion hengessä, olisin jotenkin nauttinut enemmän avoimeksi jätetystä lopusta, jossa päähenkilö jää vielä äitiyden äärellä miettimään kenelle tämä vartalo sittenkään kuuluu, voiko sielua ja ruumista erottaa. Mutta minä tykkäänkin nihilistisistä ja selittämättömistä lopuista. Koska LOPPUUKO mikään koskaan? Noniin, eksyn aiheesta.
Itse isäpuolena koin jaksot päähenkilön parikymppisenä kokemasta äitipuoleudesta erittäin vahvoina. Koska oma tilanteeni on täysin erilainen, en tunnistanut tunteita, mutta ymmärsin miten vaikeaa jonkun tuntemattoman vanhemmaksi asettuminen varmasti usein on. En usko koskaan lukeneeni kuvauksia näistä tunteista. Paperilla toinen -romaanin tyylille uskollisesti päähenkilö ei vain tunnustuksellisesti vuodata pahoja asioita paperille, vaan ne on järjestetty arkisten huomioiden ja runollisen mutta brutaalin rehellisyyden piirileikiksi.
Entä kirjan nimi. Minusta autofiktiota arvioidessa tylsintä on jäädä arvioimaan sitä, ovatko asiat OIKEASTI tapahtuneet. Mikä on "oikeasti"? Kuten jo sanoin, rajaus ja tyyli erottavat paljastuspäiväkirjat romaanista, ja tässä on kyse romaanista. Silloin tapahtumien "tosi" muuttuu merkityksettömäksi. Tärkeää on se, mitä kirja lukijalle kertoo, mitä se SANOO, jättääkö se sydämen pamppailemaan ja aivot levottomaan tilaan. Ehkä tuota huimaavan kouraisevaa vaikutusta ei olisi päässyt syntymään ilman todentuntuisia yksityiskohtia, mutta mietin myös onko kirjan nimi nimenomaan kommentti tälle.
Ei päähenkilö ole muille tämä sama ihminen. Ei edes kirjoittajalle itselleen. Hän on paperilla joku toinen, hän huomaa kirjoittaessaan. Mutta tämä versio päähenkilöstä kertoo tarinan ja on sellaisenaan paperilla taideteos, ja sikäli tosi.
Sanomattakin selvää, että suosittelen tätä kirjaa kaikille.
