Jestas tuo suomennos on tylsä verrattuna orkkiksen nimeen. Löysin tämän lähikirppikseltä eurolla ja tartuin, koska Yetnikoffin elämän tiesin varsin raivoisasti eletyksi. Olen aiemmin käsitellyt samoista ajoista kertovia kirjoja muun muassa Hit Menin ja Clive Davisin elämäkerran kohdalla. Tämä Yetnikoffin toimittaja David Ritzin kanssa tekemä kirja on kuitenkin näistä kolmesta mielenkiintoisin, vaikka Hit Menissäkin keskitytään paljolti Yetnikoffin CBS:n.
Itse asiassa Fredric Dannen kirjoittamassaan Hit Menissä jakaa tuon ajan levypomot kategorioihin "personality" tai "record man", joista Yetnikoff on tietysti tuo "personality" – vimmainen bisnesmies joka ajaa johtamaansa firmaa menestykseen paitsi liikemiestaidoillaan, myös karismalla ja kokaiinin ylläpitämällä raivohulluuden liekillä. Naisia ei levy-yhtiöiden johdossa tuohon aikaan – eikä edelleenkään – juuri näy, mutta jätettäköön se myöhempien kirjoitusten aiheeksi.
Musiikkibisnes on ihmisbisnestä. Suomessa, ja kaikkialla muuallakin. Sen olen oppinut tällä alalla tai sen liepeillä kohta 15 vuotta työskennelleenä. Artistit ovat toki fiksuja eivätkä anna itsensä tulla huijatuiksi, mutta hyvä ja toimiva luottamussuhde vaikka promoottoriin tai kehen tahansa ratkaisee lopulta paljon enemmän kuin muualta saatava potentiaalisesti suurempi rahamäärä. Tai näin olen kokenut. Eikä tämä koske vain artisteja tai musiikkialaa, FIILIKSELLÄ on väliä. Isoja ratkaisuja tehdään joka tapauksessa tunnepohjaisesti ja musiikki on aina ja iankaikkisesti subjektiivista vaikka kuinka tilaisimme tutkimusexcelejä, joten ilman oikeaa tunnetta tällä alalla on vaikea työskennellä.
Tämä sivuhuomiona jonka Yetnikoffin kirja osoitti taas kerran toteen. Hän ei ole Clive Davisin tai Geffenin kaltainen "record man" joka kuulee hitin raakileartistin demonauhalla, mutta hän osaa puhua Michael Jacksonille, Barbra Streisandille tai Bruce Springsteenille niin, että he haluavat jäädä CBS:n talliin.
Clive Davisin kirja oli todella ulkokultainen muistelo siitä miten hän onnistui kaikessa eikä epäonnistunut juuri missään. Päihteet vuonna 1990 jättänyt ja sen jälkeen 12 askeleen ohjelmasta itseään etsinyt Yetnikoff sen sijaan kirjoittaa tyystin erilaisen tarinan. Hän onnistuu kaikessa mutta polttaa itsensä loppuun. Hän taistelee ankaran isänsä haamua vastaan, tuhoaa ihmissuhteita ja avittaa CBS:n nykymittapuulla käsittämättömiin katteisiin (tai no, en minä tiedä major-levy-yhtiöiden kirjanpidosta streaming-aikakaudella, mutta lienee turvallista olettaa että cd:n kultakaudella painettiin rahaa nykymeininkiin verrattuna). Mutta sitten hänen korttitalonsa romahtaa, hän menee katkaisuhoitoon sydämen alkaessa pettää ja onnistuu jättämään päihteet. Mutta ylpeys ja vittumainen luonne jäävät. Ironisesti selväpäinen mutta ilkeä Walter saa potkut CBS:n johdosta. Sitten hän yrittää tuottaa elokuvan ja perustaa uuden levy-yhtiön johon syytää miljoonia. Lopulta vasta kirkon päihdetyössä auttaminen antaa hänelle jonkinlaisen huteran rauhan, jonka huteruudesta hän on itsekin kivuliaan tietoinen.
Tätä kirjoitettaessa mies on Wikipedian mukaan edelleen hengissä.
Kirjan suomennos oli minusta ihan ok, vaikka etenkin repliikit tuntuivat välillä palikoilta. Suosittelen kuitenkin kirjaa lämpimästi ihan millä kielellä tahansa, saatat vaikka oppia jotain musiikkibisneksestä, tai todennäköisemmin elämästä yleensä.
