(Aloitin tämän kirjan jo viime keväänä, mutta muistaakseni Song of Ice and Fire tempaisi silloin mukaansa ja Hit Men unohtui hetkeksi Kindlen uumeniin. Nyt oli pakko keventää välillä kun Infinite Jestin kyyti on niin hurjaa ettei sitä VOI nielaista kertarysäyksellä)
Minä työskentelen suomalaisessa musiikkibisneksessä. Muun loistavuutensa ohella Fredric Dannenin kirjaa oli mahtava lukea siksi, että suomalainen musabisnes tuntuu niin nappikaupalta kirjan kuvaamiin PELEIHIN verrattuna. Tai nappikauppaahan se onkin, musiikkibisneksessä liikkuu luultavasti vähemmän rahaa kuin vaikkapa shampoobisneksessä.
Mutta se ei ole tärkeää. Fredric Dannenin kirja on haastatteluista koottu kertomus USA:n levy-yhtiöbisneksestä 1970- ja 1980-luvuilla (fokus 80-luvussa) ja radioiden ja levy-yhtiöiden välissä toimineesta "Networkista", joka harjoitti payolaa, eli lahjoi radioita soittamaan biisejä. Kirja alkaa Dick Asherin kokeilulla, jossa hän päättää jättää Pink Floydin Another Brick in the Wall pt. 2 -singlestä maksamatta Network-miehille, eli "independent promotoreille".
Lopputulos on se, että vaikka Wall-levy on viikkoja listan kärjessä ja bändillä on Los Angelesissa tukku loppuunmyytyjä legendaarisia Wall-keikkoja (Roger Waters julkaisi muuten just 2013 vuoden syksyn Euroopan-keikat, pakko mennä katsomaan joku niistä! Lähin on Göteborg), ei yksikään radioasema Losissa soittanut singleä. Koska levy-yhtiö ei maksanut Networkin promoottoreille.
Toki näillä independent promotoreilla oli hyvät suhteet radioihin, mutta kirjassa on myös paljon todisteita lahjuksista eli siitä payolasta.
Minä toimin Voicen musiikkipäällikkönä, ja tuollainen vastaava systeemi tuntuisi Suomessa hassulta. Tai että joku levy-yhtiön ostama ulkopuolinen promoottori toisi pussillisen kokaiinia ja muutaman sata euroa ja vihjaisi että nyt sitten tästä levy soimaan. Mutta Jenkeissä ilmeisesti ihan kaikkien levyjä promottiin tuota reittiä - ainakin vielä 1980-luvulla. Suomessakin tästä toki liikkuu aina huhuja, muun muassa että radiot soittavat aina pelkästään isojen levy-yhtiöiden musaa ja muuta paskaa.
Myös kirjassa esitellyt isojen levy-yhtiöiden johtohahmot ovat sanalla sanoen mahtavia. Nimet ovat toki tuttuja edelleen: Tommy Mottola, Clive Davis, David Geffen, Ahmet Ertegün ja niin edelleen. Kirjan jonkinlaisena päähenkilönä on CBS:n värikäs pomo Walter Yetnikoff, joka ei yhtään häviä noille mainituille. Kunnon mulkku siis.
Dannen jakaa levy-yhtiöiden pomot "record man" ja "personality" -kategorioihin. Musiikkibisnekseen kuuluvat värikkäät ja hullut hahmot, sekä hittilevyt haistavat sankarit.
Kirja on kirjoitettu vuonna 1990, eikä se siis kerro nykytilanteesta mitään. Ilmeisesti tuollaisten isojen persoonallisuuksien aika on ohi, vaikka Epe Helenius vielä porskuttaakin (ja tämä kaikella kunnioituksella!). Kaikki on niin sisäsiistiä ja virallista nykyään.
Onnittelut silti Ville Kormilaiselle, uudelle Universalin markkinointipäällikölle. En tiedä yrittääkö hän tuoda payola-käytäntöjä Suomeen... Tämä oli huumoria.
Joka tapauksessa suosittelen kirjaa kaikille muza-alasta kiinnostuneille. Hurjia anekdootteja, villiä menoa.
