Jestas tuo suomennos on tylsä verrattuna orkkiksen nimeen. Löysin tämän lähikirppikseltä eurolla ja tartuin, koska Yetnikoffin elämän tiesin varsin raivoisasti eletyksi. Olen aiemmin käsitellyt samoista ajoista kertovia kirjoja muun muassa Hit Menin ja Clive Davisin elämäkerran kohdalla. Tämä Yetnikoffin toimittaja David Ritzin kanssa tekemä kirja on kuitenkin näistä kolmesta mielenkiintoisin, vaikka Hit Menissäkin keskitytään paljolti Yetnikoffin CBS:n.

Itse asiassa Fredric Dannen kirjoittamassaan Hit Menissä jakaa tuon ajan levypomot kategorioihin "personality" tai "record man", joista Yetnikoff on tietysti tuo "personality" – vimmainen bisnesmies joka ajaa johtamaansa firmaa menestykseen paitsi liikemiestaidoillaan, myös karismalla ja kokaiinin ylläpitämällä raivohulluuden liekillä.  Naisia ei levy-yhtiöiden johdossa tuohon aikaan – eikä edelleenkään – juuri näy, mutta jätettäköön se myöhempien kirjoitusten aiheeksi.

Musiikkibisnes on ihmisbisnestä. Suomessa, ja kaikkialla muuallakin. Sen olen oppinut tällä alalla tai sen liepeillä kohta 15 vuotta työskennelleenä. Artistit ovat toki fiksuja eivätkä anna itsensä tulla huijatuiksi, mutta hyvä ja toimiva luottamussuhde vaikka promoottoriin tai kehen tahansa ratkaisee lopulta paljon enemmän kuin muualta saatava potentiaalisesti suurempi rahamäärä. Tai näin olen kokenut. Eikä tämä koske vain artisteja tai musiikkialaa, FIILIKSELLÄ on väliä. Isoja ratkaisuja tehdään joka tapauksessa tunnepohjaisesti ja musiikki on aina ja iankaikkisesti subjektiivista vaikka kuinka tilaisimme tutkimusexcelejä, joten ilman oikeaa tunnetta tällä alalla on vaikea työskennellä.

Tämä sivuhuomiona jonka Yetnikoffin kirja osoitti taas kerran toteen. Hän ei ole Clive Davisin tai Geffenin kaltainen "record man" joka kuulee hitin raakileartistin demonauhalla, mutta hän osaa puhua Michael Jacksonille, Barbra Streisandille tai Bruce Springsteenille niin, että he haluavat jäädä CBS:n talliin.

Clive Davisin kirja oli todella ulkokultainen muistelo siitä miten hän onnistui kaikessa eikä epäonnistunut juuri missään. Päihteet vuonna 1990 jättänyt ja sen jälkeen 12 askeleen ohjelmasta itseään etsinyt Yetnikoff sen sijaan kirjoittaa tyystin erilaisen tarinan. Hän onnistuu kaikessa mutta polttaa itsensä loppuun. Hän taistelee ankaran isänsä haamua vastaan, tuhoaa ihmissuhteita ja avittaa CBS:n nykymittapuulla käsittämättömiin katteisiin (tai no, en minä tiedä major-levy-yhtiöiden kirjanpidosta streaming-aikakaudella, mutta lienee turvallista olettaa että cd:n kultakaudella painettiin rahaa nykymeininkiin verrattuna). Mutta sitten hänen korttitalonsa romahtaa, hän menee katkaisuhoitoon sydämen alkaessa pettää ja onnistuu jättämään päihteet. Mutta ylpeys ja vittumainen luonne jäävät. Ironisesti selväpäinen mutta ilkeä Walter saa potkut CBS:n johdosta. Sitten hän yrittää tuottaa elokuvan ja perustaa uuden levy-yhtiön johon syytää miljoonia. Lopulta vasta kirkon päihdetyössä auttaminen antaa hänelle jonkinlaisen huteran rauhan, jonka huteruudesta hän on itsekin kivuliaan tietoinen.

Tätä kirjoitettaessa mies on Wikipedian mukaan edelleen hengissä.

Kirjan suomennos oli minusta ihan ok, vaikka etenkin repliikit tuntuivat välillä palikoilta. Suosittelen kuitenkin kirjaa lämpimästi ihan millä kielellä tahansa, saatat vaikka oppia jotain musiikkibisneksestä, tai todennäköisemmin elämästä yleensä.

Voi pojat, vanha mies kun lähtee "radalle", eli "pämppää", niin ei välttämättä mene kämppä lääväksi, mutta pääkopassa moinen ilonpito tuntuu vielä näin parin päivän jälkeen.

Minulla ei ole mitään suurta ja tyhjentävää sanottavaa gaalasta, paitsi että show'na se oli mielestäni oikein hieno, ja lyhyellä varoitusajalla juontajiksi valitut Sami Kuronen ja Anni Hautala vetivät homman vankalla ammattitaidolla läpi.

Keikoista Antti Tuisku oli show'n suurin tähti, mikä heijastui sitten myös palkintojen määränä. Ei ole helppo ryövätä lavaa JVG:ltä, mutta Ana Tuide onnistui. Myös Paperi-T oli totta kai kova (onnea palkinnoista!), sekä Roope Salmisen & Koirien potpuri, johon osallistuivat myös harmittavasti ilman ehdokkuutta jäänyt Nikke Ankara ja Teflon Bros.

Olen Emmojen päätuomaristossa, jonka työskentely on tietysti vaitiolovelvollisuuden alaista. Olen silti seurannut palkinnoista käytävää jokavuotista keskustelua. Oikeastaan luulen, että jos jonkun gaalan jälkeen palkituista EI käytäisi keskustelua, se olisi merkki tylsästä gaalasta. Tai sitten palkintojen perusteet olisivat numeraaliset - vaikka onhan Emmoissakin esimerkiksi vuoden striimatuin biisi, joka on sinänsä todella kova suoritus, mutta josta ei tarvitse sen kummemmin keskustella.

Kärkkäintä keskustelua on käyty muun muassa ohjaaja Tuukka Temosen Twitterissä. Hän ihmetteli, minkälainen yhtye se "vuoden yhtye" -kategorian voittanut JVG oikein on. Sinänsä olen aina ihaillut Tuukka Temosen pelkäämätöntä tapaa sohaista milloin mihinkin ampiaispesään silloin kun on kokenut että vääryys on tapahtunut. Hänen kommentistaan oli pääteltävissä, että yhtyeiksi olisi laskettava vain livesoittimin operoivat ryhmät.

Tätä varten on kuitenkin rock- ja metallikategoriat; JVG:ssä on kaksi jäsentä, joten heitä ei voi palkita artisteina. He ovat hip hop -yhtye. Jos ryhdytään vaatimaan instrumentteja lavalle, missä menee seuraava raja? Pitääkö olla tutkinto Pop & Jazz -konservatoriosta että tiedetään myös tekninen soittotaito? Särökitara?

Rockin asema nykyajan musakulttuurissa on sinänsä hyvä keskustelunaihe. Rock-levyt eivät ole myydyimpiä, ja tämänvuotinen voittaja J. Karjalainen aika lailla veteraanisarjaa. Onneksi ehdolla oli myös hiukan nuorempien yhtyeiden levyjä, joissa sitä paitsi oli aidosti myös uutta soundia.

Myös toimittaja Pasi Kostiainen kirjoitti Anakonda-saitillaan bändilevyjen huonosta tilanteesta.  Hän haaveilee siitä, että albumikokonaisuuksia tehneet ryhmät kuten Von Hertzen Brothers ja Egotrippi saisivat myös kunniaa. Hienoja bändejä molemmat.

Pasin sanomassa oli huolestuttavasti sellaista kaikua, että nykyiset todellista kuuntelua mittaavat striimauslistat tai radioiden soittolistat tuottaisivat jotenkin "vääriä" hittejä. En suostu lähtemään tähän keskusteluun. Ihmiset kuuntelevat sitä mitä he kuuntelevat, ei suosittuja artisteja voi rankaista siitä, että he tekevät musiikkia jota ihmiset haluavat kuulla.

Ja varsinkin tausta-ajatus siitä, että cd-aika olisi nostanut "hienompaa" musiikkia enemmän esille on outo. Smurffit-levyt taisivat olla taannoin monena vuonna vuoden myydyimpiä levyjä.

Minusta on tärkeää (ja tätä pyrin tekemään myös omassa työssäni), että suomalainen musiikkikulttuuri pysyy monimuotoisena, eikä ajatus siitä, ettei albumeja kannattaisi enää tehdä ole tietenkään kaikille artisteille relevantti - se riippuu siitä mitä teet. Jos strategiasi on julkaista kovia singlejä, albumi ei ole kovin järkevä, mutta jos sävellät albumikokonaisuuksia, se on tietysti luonnollinen vaihtoehto.

Musabisnes on monissa maissa kääntynyt liikevaihdollisesti nousuun, ja Suomessakin taidetaan olla hienoisessa nousussa (en ole vielä nähnyt viime vuoden lukuja). Fyysisiä tallenteita myydään varmasti jatkossakin faneille, mistä osoituksena omakin työnantaja auttaa artisteja myymään vinyylejä artistisivujensa kautta. Ihmisten tapa kuluttaa musiikkia on kuitenkin muuttunut. Uskon silti, että hyvä levy palkitaan. Esimerkiksi Ghost on länsinaapurissa menestynyt ilman hittejä, tai Nightwish meillä - vaikka heillä radiohittejä onkin.

Nyt tämä on vaarassa livahtaa ikuiseen ja loppumattomaan keskusteluun vanhoista hyvistä ajoista, vai olivatko ne sitten niin hyviä? Ehkä lopetan tähän.

Sen verran vielä sanon, että pari viikkoa sitten olin Grammis-gaalassa, ja siellä tuomaristo palkitsi todella pieniä myyntimääriä saaneita levyjä ja artisteja jopa isoissa kategorioissa. Suomessa kaupallinen menestys on yksi - mutta ei suinkaan ainoa - kriteeri, ja esimerkiksi Paperi-T:n voitto enemmän levyjä myyneistä JVG:stä ja Cheekistä saattoi olla joillekin kova pala, mutta pitää muistaa, että Malarian pelko myi kuitenkin kultaa, eli oli menestys myös kaupallisesti.

Mielestäni Suomen Emmojen palkitsemissysteemi on hyvä, sillä yhdistelmä yleisön kulutuksellaan ratifioimaa ja tuomariston ammattitaidollaan siunaamaa menestystä tuottaa hyvää jälkeä.

Tässä Spotify Suomen kokoonpano gaalassa. Ollaan ihanaa sakkia.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 11. 03ta 2016 klo 9.54 PST

Tämä aihe on pyörinyt päässäni pitkään hajanaisina ajatuksina, enkä ole oikein onnistunut kiteyttämään sitä yhdeksi selkeäksi lauseeksi. Tällä viikolla jotain tapahtui, ja sain aikaiseksi tuon otsikon.

Olen keskustellut aiheesta muutamankin levyalan ihmisen kanssa, mutta blogauksen aiheen keksin keskusteluani Sony Musicin Sami Rikalan kanssa. Hieno mies.

EDM-artistit ovat ehkä musantekovälineidensä digitaalisuuden johdosta myös netin eturintamassa. Yleistys, joka ei ehkä pidä paikkaansa. Mutta tämä esimerkki vahvistaa tätä yleistystä.

David Guettan biisejä kuunnellaan Spotifyssä aivan helvetin paljon, koska ne ovat hyviä, ja koska David Guetta on maailman kuuluisin DJ. Ainakin top femmassa.

Uuden - tulevaa albumia enteilevän - Lovers on the Sun -sinkun yhteydessä hän on kuitenkin (levy-yhtiönsä ilmeisellä avustuksella) keksinyt mahtavan kikan miten maksimoida biisiensä kuuntelut.

Minulla ei ole tarjota mitään virallista statistiikaa, mutta paristakin lähteestä olen ymmärtänyt, että Spotifyn top-listalle pääseminen on paras tapa päästä ylöspäin top-listalla. ELI SIIS ihmiset käyvät aktiivisesti etsimässä uutta kuunneltavaa Top lists -välilehdeltä, ja näinollen listan kärkisijoille pääsy generoi uutta kuuntelua.

Lista on jaettu kahteen osaan, albumeihin ja biiseihin. Albumilistan kärkeen noustaan nykyään vasta muutaman singlen jälkeen - ja joka tapauksessa hitaammin kuin pariin ensimmäiseen listaviikkoon painottuvalla cd/lataus-myyntilistalla. David Guettan albumi ilmestyy vasta myöhemmin syksyllä, joten Lovers on the Sunilla hänellä ei olisi albumipuolelle edes asiaa.

PAITSI ETTÄ maestro Guetta julkaisi Lovers on the Sunin neljän biisin ep:nä JOLLOIN se noteerataan myös Spotifyn albumipuolella. Ja kun ep:n muut biisit ovat kaksi edeltänyttä ja valtavasti kuuntelua kerännyttä sinkkua Bad ja Shot Me Down sekä aiemmin julkaisematon biisi Blast Off.

Tällä hetkellä Lovers on the Sun on Spotifyn kuunnelluin biisi Suomessa, ja Lovers on the Sun on albumipuolella toisena - edellään vain megasuksee Ed Sheeran.

David Guetta, olette nero. TOKI suosionne perustuu loistaviin biiseihin, mutta siitä ei välineiden tuntemuksesta ole haittaa.

Veikkaan, että tämä toimintamalli yleistyy.

Kyllä, tästä on puhuttu muutaman vuoden ajan ainakin jo. Hevi katosi Suomen kansan tähtikartalta Lordin Euroviisuvoiton ja Nightwishin Tarja-episodin jälkeen. Rock oli vielä sen jälkeen kansainvälinen megatrendi muutaman vuoden ajan, kun Kings of Leonin pöhörock ja Coldplayn vähemmän kiinnostavat levyt myivät miljoonia kappaleita.

Mutta katsellessani tänään eilisen Grammy-gaalan palkintojensaajia, asia konkretisoitui jälleen varsin brutaalisti.

Kuva: Kevork Djansezian / WireImage

Nythän on nimittäin niin, että "Best Rock Song" -Grammyn voittivat Nirvanan elossaolevat jäsenet sekä Paul McCartney, jotka tekivät jotain hyväntekeväisyystapahtumaa varten sen hauskan jamibiisin. Eli 1994 kuolleen bändin elossa olevat jäsenet ja 1960-luvulla tärkeimmät työnsä tehnyt ukkeli.

Eikä siinä vielä kaikki! Ehdolla olivat myös ROLLING STONES ja BLACK SABBATH! Jälkimmäisen 13-levyä on jopa kehuttu, mutta c'mon, onhan se aika väsynyttä vanhan lämmittelyä. Rollareiden uudesta biisistä en sano mitään.

Ehdolla oli myös Gary Clark Jr., joka on toki nuori artisti, mutta aikamoinen retromaanikko silti. Paras ehdokas kuitenkin, sillä viimeinen ehdokas oli Musen Panic Station.

Best Rock Albumiin olivat ehdolla Black Sabbath, Neil Young, LED ZEPPELIN (joka vittu voitti!!!), David Bowie sekä ehdokkaista ainut oikeasti hyvä ja uutta luonut levy eli QOTSAn ...Like Clockwork. Myös Kings of Leonin läpipaska paluulevy oli ehdolla.

Black Sabbath, Neil Young, Led Zeppelin, David Bowie.

NYT menette saatana treenikämpälle ja rupeatte tekemään! Eihän tästä tule yhtään mitään!

No joo, minä tiedän. Rock ei ole kuollut, se on vain palannut "undergroundiin". Pitbullin ja Aviciin valtakausi kestää vielä muutaman vuoden, sitten Imagine Dragons (joka ei kyllä ole rokkia, mutta Amerikassa heitä pidetään seuraavana suurena rock-yhtyeenä) siirtää soundifokuksen taas kitaroihin.

Ehkä näin. Mutta tällä hetkellä homma on melko heikoissa kantimissa.

Long live the idols, may they never be your rivals, niin kuin J. Cole räppäsi.