Olen kehittänyt kaavan, jossa luen dekkareita vain kun ne on kirjoittanut ihminen jonka tunnen. Tällä kertaa vuorossa on Satu Rämö, jonka tunnen Suomen blogimedian kautta. No, en nyt yritä väittää olevani tähtien ystävä, mutta pidin myös Sadun Islantilainen voittaa aina -kirjasta, joten oli helppo päätös lukea hänen ensimmäinen fiktionsa (Islantilainen voittaa aina lisäksi hän on julkaissut ainakin Hanne Valtarin kanssa kirjan unelmaduuneista ja toisen Islantia-koskevan teoksen), varsinkin kun sitä on suitsutettu vuolaasti ympäri nettiä. 

Hänen esikoisdekkarinsa Hildur kertoo Hildur-nimisestä naisesta, joka asuu Islannin Länsivuonoilla. Hildur on poliisi, jolla on kuitenkin taakkanaan lapsuuden traumoja. Lisäksi hänet tunnetaan konstailemattomasta ja suorasta persoonallisuudesta, eikä hän todellakaan ole mikään pullantuoksuinen kotiäiti - itse asiassa hän ei välitä perinteisistä parisuhteista. Kun Islannissa alkaa kuolla porukkaa juoppopedofiilista vittumaiseen asianajajaan, on Hildurin aika toimia. Kuulostaako pohjoismaiselta dekkarilta?

No, Rämö selkeästi tietää mitä pohjoismaiset dekkarit ovat syöneet,  mutta hän käyttää genren peruselementtejä hyväntuulisen itsevarmasti hyödykseen, parodinen pilke silmäkulmassa. Hildurissa on silti paljolti kyse muusta kuin synkimmän scandi noirin kuolleista lapsista (vaikka niitäkin on...) tai umpimielisistä rikollisista. Hildurissa rikosten selvittelyn kanssa vähintään yhtä suurta roolia näyttelee Islanti, ja erityisesti Länsivuonot (jossa kirjailija itsekin asuu). Islanti kiehtoo, joten Rämö ottaa taitavasti kaiken irti eksoottisesta asuinpaikastaan ja islantilaisen kulttuurin erikoisuuksista. Niitä esitellään jopa niin seikkaperäisesti, että mietin miltä kirjan lukeminen tuntuisi islantilaisesta lukijasta – olisiko efekti sama kuin jos kertoisi suomalaisessa dekkarissa, että astiapyyhkeitä ei löytynyt keittiön naulakosta koska Suomessa on astioiden kuivauskaapit? Luultavasti kirjaa ei ole siis islantilaisille suunnattu, muista Pohjoismaista ja Keski-Euroopasta sen sijaan löytyy varmasti paljon yleisöä jolle maan eksotiikka uppoaa.

Mikään matkaopas Hildur ei kuitenkaan ole, vaikka sillä varmasti on Islantia matkakohteena myyvä efekti. Hildur on ihka oikea dekkari, joka leppoisasta rytmistään huolimatta kasvaa ainakin minut yllättäneeksi tarinaksi vaivattoman viihdyttävästi. Tai ehkä voisi sanoa, että kirja kiihdyttää tahtiaan sopivasti loppua kohti kun homma käy jännittävämmäksi. Koska luen kirjoja pitkälti iltaisin ja öisin, niin voin kertoa että vessareissu läpi pimeän kämpän Hildurin synkimpiä kohtia lukiessa tuntui aika jännältä, tehoa on.

Jännittävää muttei tyhjäpäistä lukemista etsiessä Satu Rämön Hildur on erinomainen valinta. Sivuoireena saattaa ilmetä Islanti-matkakuumetta.

Ohuehko disclaimer: Tunnen Salamatkustaja-blogia pitävän Satu Rämön, koska blogimme kuuluvat samaan blogiyhteisöön (Suomen Blogimedia fo lyfe!), ja hän lähetti tämän kirjan vapaakappaleen halukkaille bloggaajakollegoilleen. 

En lue matkakirjoja oikeastaan koskaan. Olen niin paska ihminen. Ei vaan, en vain jaksa. Ajattelin, että Islantilainen voittaa aina olisi tavallaan matkakirja - päiväkirjamuotoon puettu esitelmä tutustumisesta erilaiseen kulttuuriin.

Sadun kirjassa on näitä aineksia, mutta kirjana se on paljon enemmän. Toki topakan suomalaisen muuttaminen yltiöpositiivisten islantilaisten keskelle on toimiva viitekehys, ja henkilön ympärille rakentaminen helpottaa kirjan markkinointia, mutta pohjimmiltaan tämä on kirja Islannista. Niin kuin otsikko tietysti lupaakin.

Huomatkaa, että tämä äskeinen ei ole varsinaisesti kritiikkiä kirjasta, vaan kipuilua omien ennakkoluulojeni kanssa. Koska luonnostelen nämä tekstini etukäteen vain päässäni, saatte nyt nauttia tästäkin.

Ehkä kirjasta teki niin onnistuneen se, että pidän Sadun persoonasta (jo blogin perusteella), ja ja eriskummallisen pienen valtion tarkasteleminen tämän persoonan lävitse osoittautui erittäin hyväksi ratkaisuksi. Tai siis: Islanti on mielenkiintoinen jo itsessään, mutta pelkkänä tietokirjana tämä olisi ollut huomattavasti tylsempi.

Välillä huomasin toivovani kirjailijan omaa tarinaa mukaan jopa vähän lisää, mutta aviomiehen tapaaminen (joka sekin käsiteltiin aika nopeasti sopivia kohtia skippaillen) taisi olla ainoa puhtaasti henkilökohtainen tapahtuma - muut Rämön elämässä tapahtuneet asiat peilattiin islantilaiseen kulttuuriin perhejouluista synnyttämiseen. Johtunee toimittajataustasta.

Kuulin, että kirja ollaan kääntämässä englanniksi, mikä on hyvä, sillä englannintaitoisia islantilaisia saattaa kiinnostaa, miten osuvan oloinen tämä analyysi heidän valtiostaan on. Tai ehkä tämä on vain suomalaista ajattelua - sillä meitähän tunnetusti kiinnostaa kun "Suomi mainitaan", ehkä itsetietoisia islantilaisia ei samalla tavalla kiinnosta mitä joku ulkomaalainen heistä ajattelee.

Mielenkiintoinen oli myös luku Islannin pankkikriisistä, jota somessa jaettavissa kuvissa käytetään sankarillisena esimerkkinä taistelussa globaalia riistokapitalismia vastaan.

No, oli tietysti hienoa, että Islannin valtio päätti olla sosialisoimatta sijoittajien tappioita veronmaksajille, mutta islantilaisten pähkähullujakin sijoituksia kyllä korvattiin. Samaan aikaan tunnollisesti taloudestaan huolehtineiden islantilaisten asuntolainat räjähtivät käsiin jos ne oli sidottu ulkomaiseen valuuttaan. Syntyi paljon köyhyyttä, ja valtiolta rahansa takaisin saaneet uhkarohkeat sijoittajat ostivat rahapulaan joutuneiden ihmisten asuntoja murto-osalla aiemmista hinnoista.

Ekonomisti Rämö osaa selittää tämän paljon selkeämmin, lukekaa kirjasta. Mielenkiintoinen kääntöpuoli sille yleensä kuullulle tarinalle joka tapauksessa - varsinkin viime päivien mylläkän jälkeen, kun pääministerin ja puolisonsa offshore-yhtiö paljastui. Salamatkustaja-blogissa tästä taustoja.

Lämmin suositus. En ole koskaan käynyt Reykjavikissa, mutta tämä kirja lisäsi huomattavasti menohalujani.

Jos haluat ostaa tämän kirjan, Suomalainen.com myy sähkökirjaversiota 14 euron hintaan. Jos ostat tämän linkin kautta, antavat minullekin pienen komission. Ihanaa.