Tämä on kirjablogien kestosuosikin, Elena Ferranten Napoli-sarjan toisen osan kevytanalyyttinen arvostelu. Ensimmäinen osa Loistava ystäväni on arvosteltu täällä. 

Ensimmäisestä osasta muistamme miten Lenu ja Lila kasvoivat köyhässä napolilaislähiössä ja tiukkaan ystävyyteensä suojautuneina kasvoivat kohti nuorta aikuisuutta. Tässä toisessa osassa nuorten naisten tiet eroavat, ja heistä molemmista tulee aikuisia.

Muistan, että ensimmäisen osan kohdalla tekstin rytmi häiritsi minua, mutta nyt en huomannut mitään tällaista. Luin kirjan Mallorcalla hotellin hiekkarannalla, joten +30-asteen lämpötila sopi erinomaisesti tyttöjen helteisen Napolin tunnelmiin. 

Periaatteessa ykkösosan ristiriita on myös tämän toisen osan bensaa, vaikka Lenu kasvaakin samalla sekä kirjan että oman elämänsä päähenkilöksi. Se hän lie ollut jo ensimmäisessä osassa, mutta Lilan henkilö imee hapen tilasta kuin tilasta, niin että Lenun osaksi jää tarkastella ja raportoida. 

Olin itse asiassa unohtanut, että koko kirja alkaa siitä, että naisten ollessa kuusikymppisiä Lila yllättäen katoaa, mistä syystä Lenu alkaa kertomaan heidän elämäntarinaansa. Ensimmäisessä kirjassa pojat olivat vielä omituisia ja jännittäviä olentoja jotka eivät pahemmin päässeet iskemään kiilaa ystävysten väliin, mutta toisessa osassa varsinkin Lila kipuilee roolinsa kanssa. Hän ei halua tai jaksa enää olla itsenäinen ja vahvatahtoinen nainen, vaan hyväksyy roolinsa mukavan rikkaassa avioliitossa.

Napoli-sarja ei kuitenkaan ole mikään onnellinen teos, joten Lilan avioliitosta tulee raastavan kivuliasta seurattavaa, ja samalla realistisen oloinen kuvaus 60-luvun etelä-italialaisesta sukupuolikulttuurista. Tai lyhyemmin sanottuna: Lenun mukaan kaikki miehet hakkaavat vaimojaan. 

En halua kertoa enempää, mutta sanon että ehkä Lila ei sittenkään ole valmis tyytymään kohtaloonsa. Kuten todettua, Uuden nimen tarina keskittyy enemmän Lenuun, ja hänen opiskeluiden kautta pikku hiljaa löytämäänsä itsevarmuuteen ja paikkaan maailmassa. 

Parasta tässäkin kirjassa on Lenun ja Lilan välinen monimutkainen ihmissuhde, jonka Ferrante esittää juuri niin värikkäänä ja muotoaan muuttavana kuin ihmissuhteet parhaimmillaan ovat. Ei niitä voi esittää kivitauluun hakattuina lausekkeina, koska ihmissuhde on elävä organismi. 

En jaksa heti siirtyä seuraavan osan pariin, mutta selvää on että jossain vaiheessa minun on selvitettävä mitä näille naisille tapahtuu. Uuden nimen tarina on runsas, elämänmakuinen (anteeksi, kauhea sana, mutta tämä kirja todella on sitä), lukijan ajatuksille tilaa jättävä ja kivulias tarina paitsi ajasta ja paikasta, myös ystävyydestä. 

Kuten niin monesti aiemminkin, tämän kirjailijan nimi tipahteli enemmän kavereiden puheissa tai somessa kuin missään kirjallisuusmediassa. Tai siis että en ole löytänyt itselleni sopivaa kirjallisuusmediaa seurattavaksi. Pitäisi kai lukea niitä Hesarin kirja-arvosteluja aktiivisemmin. Joka tapauksessa Elena Ferranten Napoli-tetralogia (neljä kirjaa, Wikipediassa käytettiin tuota sanaa) on PUHUTTANUT KIRJAPIIREJÄ viime vuosina. Ja nyt, kolme vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen minäkin hyppään fanittajien eli FERRANTERIEN joukkoon. Tai ainakin suhtaudun tähän kirjaan myötämielisesti, jos en nyt ihan fanita.

Vielä ennen varsinaiseen kasvispihviin pääsemistä on pakko sanoa, että en muistanutkaan miten kökkö Elisa Kirjan iPad-äppi on. JOstain syystä sivujen kääntäminen toimii muutaman sekunnin viiveellä, ja auta armias jos ruutu vahingossa kääntyy vaaka-asentoon - koko kirja sekoaa hetkeksi. Olikin miellyttävää palata takaisin Kindle-sovelluksen puolelle kun ryhdyin lukemaan The Dirt -kirjaa josta tässä blogissa myöhemmin asiaa.

Elena Ferrante on salanimi, mikä on minulle aivan se ja sama, koska en joka tapauksessa tuntisi italialaisia kirjailijoita. Aavistuksen masentavaa on se, että tämä on asia josta Ferranten kohdalla lähinnä kirjoitetaan. Miksi hän käyttää pseudonyymiä, kuka hän on oikeasti. Hesarista löysin kaksi aihetta koskevaa juttua, mutten ainuttakaan arvostelua Ferranten romaaneista. Tai sitten haku ei toiminut.

Loistava ystäväni on siis Napoliin sijoittuvan neliosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa. Kirja kertoo kahdesta napolilaisessa työläislähiössä kasvavasta tytöstä ja heidän elinpiiristään. Kertojahahmo Elena (joskus Lenú) on perinteinen "kympin tyttö", ahkera suorittaja jonka eämää hallitsee epävarmuus siitä, millaisena muut hänet näkevät. Hänen loistava ystävänsä Lila taas on poikatyttö, joka ainakin päällepäin vaikuttaa itsevarmalta eikä välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta kirjan alku oli aika jähmeä. Jostain syystä tekstin rytmi häiritsi minua aluksi. Aggressiivinen pilkutus teki kerronnasta töksähtelevää, mutta sitten joko totuin siihen, tai sitten tekstin rytmi muuttui rennommaksi. Ehkä italian kieli on kirjoitettuna lyhytrytmistä, ja suomentaja oli yrittänyt siirtää tämän suomenkieliseen muotoon. En tiedä. Italiaa en kuitenkaan osaa, joten siksi suomennos, joka kyllä kokonaisuutena tuntui toimivalta hankalan alun jälkeen.

Elenan ja Lilan kotilähiö on ahdistava paikka. Ihmiset ovat köyhiä, ja ne jotka eivät ole, ovat luultavasti hankkineet rahansa epärehellisin keinoin. Työläislapset eivät juuri koskaan poistu lähiöstään, ja sitten kun poistuvat, tuntuu Napolin keskusta kuin toiselta maailmalta.

Ferrante osaa rakentaa ympäristön ahdistavuuden tunnun todella hienosti. Lähiö tuntuu omalta valtakunnaltaan, jonka ulkopuoliset asiat rupeavat pelottamaan lukijaakin. Samoin yleistä ilmapiiriä hallitseva väkivaltaisuus ja miehisen kulttuurin kunniakäsityksen idioottimaisuus tulevat hienosti esiin. Naiseus ja naisen asema italialaisessa kulttuurissa ovatkin kirjan pääteemoja. Nuoria naisia himoitaan, heidän kunniaansa suojellaan pyytämättä, heidän eteensä ollaan valmiita tekemään vaikka mitä, vaikka toisaalta heitä ei kuunnella eikä heillä ole omiin asioihinsa kovinkaan paljon sananvaltaa.

Opettajan rohkaisemana Elena kuitenkin jatkaa opiskeluja kansakoulun jälkeen, vaikka hänen äitinsä halveksuu päätöstä. Lila ei tule kouluun vaan valitsee erilaisen polun. En viitsi spoilata, mutta tämä jännite on myös kuvattu erittäin todentuntuisesti. Tai ehkä "todentuntuisesti" on väärä sana, mutta vahvasti ja oivaltavasti.

Kirjassa viehättää sen rosoisuus, vahva tunnelma, tietynlainen "SIELUN VIISAUS" tai millä fakin nimellä sitä nyt kutsuisi ja sukupuolinen näkökulma. Myöskin kirjan rakenne on hieno. Alussa jo eläkeikäinen Elena kuulee Linan lapselta, että äiti on kadonnut. Sitten palataan lapsuuteen, ja siihen, että Lila on aina sanonut että joskus hän vielä järjestää oman katoamisensa.

Tuntuu jotenkin raskaalta, että tästäkin on nyt sitten neljä osaa kun Knausgårdin kuutonenkin on vielä kesken ja paljon muuta hienoa pitäisi lukea, mutta jossain vaiheessa minun on kyllä pakko lukea nuo muutkin osat.

Hype on siis ansaittua, tulee aktiivinen kirjabloggaajanne kertomaan teille kolme vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen.