Kun edellisen kerran kirjoitin Interpolin levystä, kirjoitin myös siitä, miten en enää halua antaa levyille arvosanaa yhden ja viiden väliltä (tai millään muullakaan skaalalla, tietysti), koska se on ainut kohta arviosta johon kiinnitetään huomiota. Se oli blogin ensimmäinen levyarvio. Silloin vielä annoin blogissa levylle arvosanoja, nyt vain sanoja.

Nyt Interpol julkaisi jälleen levyn, viidentensä. Voisi sanoa että YMPYRÄ SULKEUTUU, jos se oikeasti jollain tavalla sulkeutuisi!

Se 2010 ilmestynyt levy ei sitten ollutkaan niin hyvä kuin alkukuuntelujen jälkeen ajattelin. Interpolin kaikkiin levyihin on minusta hankala päästä sisälle, mutta sitten kun sinne pääsee, siellä myös pysyy.

Interpolin ystävien murskaava enemmistö on varmasti sitä mieltä, että bändin kaksi levyä ovat ylitse muiden. Our Love To Admirellakin oli hetkensä, mutta edellisestä levystä minulle on jäänyt mieleen vain Always Malaise.

Tämä viides levy on ensimmäinen ilman basisti Carlos D:tä. En osaa häntä levyä kuunnellessa kaivata, mutta Ruisrockin keikalta mies jäi kyllä mieleen. Se oli ihana keikka.

Kiertelen aiheen ympärillä. Let's face the music:

Olisin halunnut KILAHTAA tähän levyyn paljon enemmän. Ensimmäisellä kuuntelulla se kuulostaa oikein hyvältä; Bändi tuntuu energiseltä ja muutama koukkukin jää mieleen. Maailman cooleimman jäbän eli Paul Banksin laulu on tutun surullisen innotonta.

Levyllä on muutenkin halua palata kahden ensimmäisen levyn maailmaan, ja ehkä vielä enemmän debyyttiin. Sovitukset ovat pelkistetympiä, meno aavistuksen "rockimpaa" (tuo sana tuntuu tässä yhteydessä jotenkin hassulta, mutta kuvaa parhaiten levyn rivakkuutta verrattuna kahteen edelliseen levyyn) ja tunnelma parhaimmillaan juuri niin hyytävän kaunis kuin vain Interpol osaa.

Interpolin tarinaan taitaa kuulua se, että yleisö aina haikailee Turn on the Bright Lightsin ja Anticsin perään, ja bändi onnistuu näillä myöhemmillä levyillään joko tekemään pesäeroa näihin kahteen, tai sitten lähentymään niitä positiivisessa mielessä.

Sinkkubiisi All the Rage Back Home, Breaker 1, Anywhere ja melankolinen punk-biisi Everything Is Wrong toimivat minusta El Pintorilla parhaiten. Myös lopun kaksikko Tidal Wave ja Twice As Hard jättävät jälkensä. Silti vielä seitsemän-kahdeksan kuuntelun jälkeenkin on vaikea yrittää muistella mitä muuta levyllä tapahtuu. Eli biisejä uupuu. Mieleenpainuvia kitaraleadeja riittää, mutta ne muussautuvat liian monessa kohdassa yhdeksi ja samaksi biisiksi.

Koska minulla on jonkinlainen man-crush Paul Banksiin haluaisin fanittaa tätä levyä ja häntä enemmän, mutta tämä on vain hyvä levy. Tekee mieli kuunnella Anticsia mielummin.

Ehkä, EHKÄ, tämä alkaa parin viikon päästä potkimaan enemmän. Tai kyllä tämä nytkin POTKII, mutta se syvempi ihastuminen ei tule, ja sitä myöden pelkään että jatkokuuntelut jäävät vähäisiksi.

Olen miettinyt, miten minun pitäisi huomioida levyjä tässä blogissa. Tulin siihen lopputulokseen, että vaikka kirjoitankin levyarvioita Rumbaan ja Rytmiin, kirjoitan tännekin ajatuksia levyistä jotka ansaitsevat lisähuomiota - tai jotka ovat saaneet ansaitsematonta huomiota.

"Blogien hehkuttama" on nykyään varsinkin indiebändeille parempaa pr:ää kuin "viisi tähteä Rumbasta", joten olenkin tässä omalta osaltani mukana kehityksessä. Tämähän on blogi, ja voin hehkuttaa täällä levyjä. Kuten vaikka Interpolia.

Onko lehtien levyarvioilla sitten tulevaisuutta? Itsehän luen aina kaikkien lehtien levyarviot, mutta luulen edustavani erittäin pientä vähemmistöä. Nykyään kaiken musan kuulee netistä, joten levyarviolla ei ole enää samanlaista kuluttajapalveluaspektia kuin ennen. Nykyään niiden tehtävä on enemmänkin herättää keskustelua ja analysoida musiikkia.

Hmm, tästä pitääkin kirjoittaa joskus lisää. Mutta nyt asiaan:

Mutta se levy: Varsinkin Plenti-levyn jälkeen pelkäsin että uus Interlol menisi haahuiluksi. Interpolin musiikissa on aina ollut mahtavaa se, että biisit on jotenkin hailakoita ja epämääräisiä, kunnes yhtäkkiä tajuaa mistä niissä on kyse. Plentillä ja Our Love To Admirellä sitä tajuamista ei kaikkien biisien kohdalla tullutkaan.

Lights ja Barricade oli kuultu jo aiemmin, joten pelko "hitittömästä" levystä oli tiessään. On silti yllättävää, miten hienosti tämä levy hiipii luihin ja ytimiin. Just se Interpol-fiilis! Biisi, joka tietämättömän mielestä kuulostaa vain kaiutetulta kitaralta ja miehen määkimiseltä iskee yhtäkkiä ja yllättäen. Kuten vaikka uuden levyn aloitusbiisi Success. Tai levyn paras biisi Always Malaise (The Man I Am). Tai The Undoing, jossa Banks yhtäkkiä vetäisee kertsin espanjaksi.

Googlen kääntäjän mukaan Banks laulaa:  

Yleensä 
Olen löysä 
Olen tauko irrallaan
 Tällä sa jäte voittaa ei verrata

Googlen kääntäjä on verraton. Mutta siis: Ei pettänyt Interpol, nyt harkitaankin keikkamatkaa jonnekin lähelle. Suomeen eivät näillä näkymin ole tulossa, joten ehkä Intsikat pitää käydä katsomassa sitten Berliinissä. Vaikka Carlos D ei olekaan mukana. Ruisrockin keikka 2008 oli ah-mazing. Jurrista johtuen tuli ehkä jopa vähän kyynelehdittyä Evil-biisin aikana.


Tämä on Also Sprach Jussin eka levyarvio, joten minulla ei ole olemassa arvosteluasteikkoa. Sellainen pitää keksiä.


Interpol saa 9/10 jackrussellinterrierinkuvaa.






Hipsterivitsit ovat hauskoja, joten lisään vielä tämän hymähtelyttävän videon.