En valinnut tietoisesti lukea tätä Henrik Tikkasen nk. osoitetrilogian ensimmäistä kirjaa hetiVäinö Linnan Täällä Pohjan tähden alla -trilogian perään, mutta näiden teosten muodostama kontrasti oli erittäin nautittava ja ajatuksia herättävä.
Tikkasista itselleni tutumpi on Henrikin vaimo Märta, jonka haastattelu kirjamessuilla joskus kauan sitten teki minuun vaikutuksen. En tosin ole muistaakseni Märtan kirjoja lukenut, vaikka Vuosisadan rakkaustarina onkin ollut lukulistalla. Henrik Tikkasen osoitekirjat ovat kuitenkin myös olleet lukulistalla jo pidempään, joten tarttumiseni tähän romaaniin ei ollut reaktio Linnan kansalliskirjaan.
Henrik Tikkanen on suomenruotsalaisen yläluokkaisen kulttuurisuvun vesa, jonka lapsuudenkoti ja koko lapsuuden ympäristö sijaitsee Kulosaaressa. Kirja on tietysti kirjoitettu alun perin ruotsiksi, mutta alkuperäiskielistä lukematta voin todeta että Elvi Sinervon suomennos on erittäin onnistunut. Luin Wikipediasta, että suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa on vallinnut vahva omakohtaisuuden perinne. Tässä Tikkasen omaelämäkerran ensimmäisessä osassa on minusta paljon samaa kuin muutama kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitetussa Taisteluni-autofiktiossa, jonka kirjoitti niinikään kielivähemmistöön kuuluva mies, jonka lapsuutta varjosti alkoholisoituneen isän sekoilu.
Karl-Ove Knausgårdin romaanit ovat kivuliaan omakohtaisia ja armottoman rehellisiä, mutta sisältävät välillä esseemäistä jäsenneltyä ajattelua. Henrik Tikkasen Kulosaarentie 8 on hyvin lyhyt, vain vähän yli sata sivua, mutta sisältää myös kivualista omakohtaisuutta ja esseemäisiä kohtauksia, erityisesti Jatkosodasta johon Tikkanen vapaaehtoisena lähti mukaan. Knausgårdiin verrattuna tyylissä on kuitenkin paljon enemmän sarkasmia ja ironiaa, sekä kielellisesti tiettyä runollisuutta. Lisäksi synkkään norjalaiseen verrattuna Tikkanen ei käytä kirjansa henkilöistä nimiä, vaan viittaa heihin ainoastaan "isänä", "äitinä", "äidinisänä", jne.
Palatakseni tuohon Täällä Pohjantähden alla -kirjaan: Pataporvarillisen ja leiskuvan suojeluskuntalaisen maailmankuvan Kulosaaresta katsottuna sama Sisällissota ja kapina näyttäytyy melko erilaisena kuin Pentinkulmalta käsin. Tikkanen on syntynyt vasta itsenäistymisen jälkeen, mutta tapahtumia sivutaan esimerkiksi äidinisästä puhuttaessa, joka toimi Hennalan sotavankileirin lääkärinä Sisällissodan jälkeen. Siis sen saman sotavankileirin jossa Akseli Koskela odotteli kuolemantuomiotaan, jota ei sitten koskaan täytetty koska Iso-Britannia puuttui peliin.
Tikkanen suomii sukunsa maailmankuvaa myös suhteessa muuhun Helsinkiin. Kulosaarelaiset epäilevät muita kuin saaren omaa väkeä, ja yleinen mieliala on, ettei Kulosaareen kaivata uusia asukkaita. Toisaalta kun Tikkasen isä menettää sukunsa rahat ja heistä tulee "köyhiä", alkavat muut suhtautua heihin penseästi. Kirjoitin "köyhiä" lainausmerkeissä, koska kaikesta päätellen perhe ei varsinaisesti nähnyt nälkää. Köyhyys on suhteellista, mutta suomenruotsalaisen yläluokan rappio kai lienee Tikkasen hampaissa. Hän aloittaa kirjan kertomalla, että luvassa on "karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta”
Teos oli kielellisesti viehättävän kuiva ja tarkka. Luulen, että tulen viihtymään myös kahden seuraavan osan parissa, vaikka tähän väliin onkin luettava jotain muuta (scifiä, mutta siitä myöhemmin), ettei mene pelkäksi äkäisten miesten lukemiseksi.
