Okei, kun olen viime ajat suunnannut luovan energiani Haamuvaltakunta-musiikin tekemiseen niin ei ole ollut energiaa tehdä bloggausta jokaisesta lukemastani kirjasta. Niinpä päätin koota ne ensimmäisen kvartaalin päättymisen kunniaksi yhden postauksen alle. 

Joan Didion - Year of Magical Thinking 

Joulukuussa alkaneeseen Didion-putkeen piti tuossa alkuvuodesta ottaa heti toinen opus. Tämä on Didionin myöhemmän tuotannon tunnetuin teos, essee-tietokirja aviomiehen kuolemaa seuranneesta surusta.

Netflixistä löytyy Joan Didionista mainio dokumentti, Center Will Not Hold nimeltään, ja siinä todetaan, että tämä on "ensimmäinen ateistin kirjoittama kirja surusta". Väitteen paikkansapitävyydestä en tiedä, mutta Didionin asiaan paneutuva ja samaan aikaan henkilökohtainen tyyli luo todella syvällisen pohjan tälle kirjalle. Didion ei tyydy autofiktion keinoin rypemään surussaan, vaan hän kerää journalismin keinoin lisää lihaa luiden ympärille. 

Tämä kirja syvensi Didion-innostustani, mutta romaanitaiteen ystävänä Play It As It Lays viehätti huomattavasti enemmän. Harvinaislaatuinen ja koskettava kirja kuitenkin.

Hilary Mantel - Wolf Hall

Ostin tämän kirjan aikoja sitten ja aloitinkin sitä mutta kiinnostus herpaantui. Otin sen lomalukemiseksi Los Angelesin matkalle joulukuussa ja tämä alkusysäys riitti loppuun asti. Mantel kertoo erittäin yksityiskohtaisesti Henry VIII:n ajoista 1500-luvun englannissa, mutta niin että keskushenkilönä on kuninkaan läheiseksi neuvonantajaksi alimmista yhteiskuntaluokista noussut nokkela ja neuvokas Thomas Cromwell. 

Kirja vilisee historiallisia henkilöitä, ja ilman kirjan alusta löytyvää henkilöluetteloa sen seuraaminen olisi erittäin hankalaa. Seuraamista hankaloittaa myös Mantelin tapa vältellä Cromwellin nimen kirjoittamista: Aina kun puhutaan "hänestä" lukijan pitää olettaa että kyseessä on Cromwell, vaikka konteksti antaisi olettaa että viitataan edelliseen nimeltä mainittuun. Minun lukuaivoni ei tottunut tähän käytäntöön koko kuudensadan sivun matkalla, mikä aiheutti hiukan turhautumista, mutta muuten Mantelin historiallinen proosa ilahduttaa monivivahteisuudellaan, "näytä, älä kerro" -asenteellaan ja yksityiskohtien rikkaudellaan. 

Tämä oli vasta ensimmäinen kirja trilogiasta. En ole nyt ihan heti seuraavaan osaan tarttumassa, sen verran pitkäpiimäistä Mantelin kerronta kuitenkin on. Kiinnostuin kyllä Boleyneistä ja Tudoreista, ja nyt pitäisi vain selvittää mikä Mantelin kertoma on historiallista ja mikä fiktiota. 

Sally Rooney - Conversations With Friends

Olen nyt sitten lukenut kaikki Sally Rooneyt. Normal Peoplesta se lähti, ja vaikka Normal People on edelleen se vahvin ja rakkain Rooney niin kyllä tässä debyytissäkin on paljon mihin ripustautua. 

Elementit ovat Rooneynsa lukeneille tuttuja: Nuoria akateemisia aikuisia Irlannissa, hieman heitteillä, itseään ja toisiaan vajavaisuuksillaan satuttaen. Sanomattakin selvää että tällainen keitos maistuu minulle erinomaisen hyvin. 

Rooneyn "tyypit" ovat tuttuja 2010-luvun kaupunkilaisille, mutta hän ei maalaa ihmisistä liian karikatyyrisiä, vaikka ensivilkaisulla siltä saattaisi tuntuakin. Ehkä teemojen käsittely on tässä esikoisessa hiukan karskia ja pinnallista verrattuna kahteen myöhempään romaaniin, mutta erittäin toimivaa coming of age- torttua joka tapauksessa.

Jim Shooter & Mike Zecki  - Salatut sodat

Egmont julkaisi tästä Marvelin 1980-luvun klassikkotarinasta uuden kokoavan painoksen ja minä sen tietysti tilasin. Luin tämän oikeastaan viime vuoden puolella mutta sisällytän tähän alkuvuoden postaukseen, toivottavasti kestätte. 

Alun perin 12 lehdessä julkaistu tarina oli lopulta yllättävänkin ehjä, ja siinä on paljon myöhempiin sarjakuvalehtiuniversumin avaintapahtumiin vaikuttavia kohtia. Muistan, että kun itse luin suomenkielisiä Marvel-sarjakuvia vasta 1990-luvulla, oli Mail Man joutunut alituiseen lisäämään selventäviä asteriskeja, että tässä muuten viitataan sitten Salattuihin sotiin. 

Oli siis hieno kokemus vihdoin ymmärtää mistä on kyse, kuten myös on hienoa omistaa tämä nopeasti loppuunmyyty laitos. Suosittelen kaikille MCU-elokuvia seuraavalle tämän lukemista, sillä lähivuosina sama tarina on jossain muodossa tulossa myös Marvel-leffoihin.

Rick Rubin - Creative Act: A Way of Being

Tästä Rick Rubinin luovuuskirjasta on kohistu ainakin omassa internet-kuplassani melko paljon. Ja onhan siinä merkittävä määrä varsin naulan kantaan osuvia ajatuksia luovasta prosessista. 

Rick Rubin on, kuten monet varmaan tietävät, musiikkituottaja jonka CV kattaa merkittävän määrän merkittäviä yhtyeitä ja albumeja. Kuitenkaan Rubin ei omien sanojensa mukaan osaa juuri soittaa eikä varsinkaan käyttää studiotekniikkaa riittävällä tasolla levyntekoon. Hänen lahjansa on kuunteleminen ja olennaisuuksien ymmärtäminen ja kirkastaminen.

Tämän kirjan kautta ymmärtää myös millainen oraakkeli Rubin muusikoille varmasti on. Hän ei keskity bridgeihin tai kertsin sointukääntöihin, vaan siihen miten luova ihminen saa itsestään mahdollisimman paljon irti. 

Koska kyseessä on amerikkalainen self help -opus, sen heikkoudet ovat samoja kuin muissakin alan töissä: Creative Act sisältää valtavan määrän toistoa ja suurimmat ja kirkkaimmat oivallukset koetaan ensimmäisen 50 sivun aikana. Joko kustannustoimittajat eivät suostu laittamaan self help -kirjaan uutta informaatiota alun jälkeen koska toisto on tärkeää tai koska ihmiset eivät lue self help -kirjoista kuin alun, tai sitten on yksinkertaisesti niin, että useimmiten esiteltävä idea on lopulta sen verran kompakti, ettei taitavinkaan sanankäyttäjä saa siitä kuin 50 sivun verran irti.

Jos pystyy hyväksymään tämän puutteen niin Rubinin ajatuksista pystyy nauttimaan. Kuten mainittua olen itsekin viimeisen vuoden ajan antautunut musiikilliselle luovalle prosessille amatöörimäisen mutta sydämellisen läppäri-indie-aktini Haamuvaltakunnan kanssa, ja olen ollut jopa yllättynyt miten syvälle menevä parantava vaikutus prosessilla on ollut. Siksi Rubinin sanat osuvat otolliseen maaperään, ja uskallan suositella kaikille samaa: Käykää peremmälle mysteeriinne, luovuttakaa ohjat universumille. Voitte paremmin.

Parhaillaan minulla on luvussa kolme kirjaa. Henry Millerin Tropic of Cancer eli Kravun kääntöpiiri (panemista Pariisissa), Esther Perelin Mating In Captivity (panemista pitkässä parisuhteessa) ja Sami Kuuselan Pohjalta - Happoradion tarina (vähemmän panemista).

Jokin aika sitten luin Sally Rooneyn menestysromaanin Normal People, jota kerta kaikkiaan rakastin. Välillä pelottaa ryhtyä uuden kirjailijaihastuksen seuraavaa romaania lukemaan, mutta onneksi Sally Rooney ei pettänyt uudenkaan romaaninsa kanssa. 

Vaikka Goodreads-profiilissani tyrkkäsin Beautiful World, Where Are You?:lle viisi tähteä, se ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin Normal People. Tämä johtuu lähinnä siitä, että Normal Peoplen päähenkilöt ja tarina saivat sydämen roihuamaan ja todellisuuden tuntumaan olemustaan suuremmalta. BBWAY:n (jep, en jaksa kirjoittaa sitä enää kokonaan) arvot ja pyrkimykset ovat muualla.

BWWAY:ssa Rooney onnistuu jälleen luomaan hyvin todentuntuiset hahmot, mutta tällä kertaa hänen tarkoituksensa ei ole luoda yhtä aikamme suurista rakkaustarinoista, vaan... no, en ole aivan varma mikä hänen pyrkimyksensä on, mutta yritän tässä tekstissä löytää romaanin ydintä. Vaikka Rooneyn tyyli on tunnistettava – dialogi on viehättävästi upotettu kappaleiden sisään ja päähenkilöinä ovat nuoret monitahoiset irlantilaiset – hän on tällä kertaa ottanut mukaan myös esseemäisempiä jaksoja, jotka ilmennetään kahden päähenkilön, Alicen ja Eileenin, sähköpostikeskusteluna. Viehättävää on myös se, miten sujuvasti Rooney vaihtaa rakenneratkaisusta toiseen: Ensin lyhyt retrospektiivi siitä, mitä henkilöille on tapahtunut, sitten Eileenin ja Alicen sähköpostitse hoidettua ystävyyttä ja lopulta kliimaksi – kind of – kun päähenkilöt saadaan samaan kaupunkiin muutamaksi päiväksi. 

Välillä Alicen ja Eileenin esseemäisiä sähköposteja lukiessa tuli fiilis, että onpa teennäistä paskaa, mutta sitten tajusin että juuri tällaista kirjailija (Alice on kirjailija, herättää tietysti tukun kysymyksiä hahmon omaelämäkerrallisuudesta, mutta toisaalta me kirjailijat kirjoitamme kaikki hahmot omiksi kuviksemme) ja kirjallisuuslehden toimittaja varmaankin keskenään mailailevat: Välillä osuvia ja välillä aika pseudosyvällisiä kuvailuja vaikkapa kauneuden luonteesta. Taitavasti hän kuitenkin upottaa hyvin teoreettisiin sähköposteihin myös hahmojen välisen suhteen kehittymistä. 

 Harvoin käy niin, että luen kirjan vasta sen jälkeen kun olen katsonut leffan tai TV-sarjan. Johtuen tietysti siitä, että tiedän jo mitä tapahtuu, ja yleensä säästän katsomisen vasta lukemisen jälkeen. Ei tule itse asiassa muita esimerkkejä mieleen kuin Cormac McCarthyn No Country For Old Men, jonka luin vasta Coenin veljesten mainion leffan katsomisen jälkeen. Olisin varmasti pitänyt kirjasta enemmän ennen leffaa, vaikka Cormac McCarthy kuuluu suosikkikirjailijoihini. 

Sally Rooneyn Normal People tuntui kuitenkin välttämättömältä lukea, vaikka olen HBO:lta nähnyt kirjaan perustuvan upean TV-sarjan. Olisin varmasti lukenut kirjan ensin jos olisin sarjaa aloittaessani kirjasta tiennyt, mutta kun juttu on niin, että kerta kaikkiaan rakastin sitä TV-sarjaa, oli minun päästävä palaamaan Connorin ja Mariannen elämään vielä romaanimuodossa. 

Olipa muuten helvetin pitkä selitys aika triviaalista asiasta, mutta tällaisia minä mietin. 

Tiesin siis (tai ainakin oletin), että Connorille ja Mariannelle käy taas samalla tavalla. En halunnut tietää mitä heille tapahtuu Rooneyn asettaman aikajanan ulkopuolella. Halusin elää ne samat asiat uudestaan. On nimittäin niin, että minä kerta kaikkiaan rakastan coming of age -tarinoita. Sitä hetkeä ihmisen elämässä, kun nuoruuden huolettomuus törmää aikuisuuden välttämättömyyteen. Sitä hetkeä, kun toisaalta rakkaus tuntuu elämän suurimmalta asialta ja toisaalta se on käyttötavaraa jonka voi laittaa kierrätykseen uutta odotellessa. Kunnes sitten taas vähän ajan päästä tajuaa että vittu rakkaus on se suurin kuitenkin. Se aika. Varmaankin joku prosentti blogini lukijoista on tutustunut esikoisromaaniini Anti-Jante, joka tavallaan kertoo samasta ajasta ihmisen elämässä kuin Normal People. Täysin eri tavalla tosin. 

Mutta tuo aika siis kiehtoo minua, loputtomasti. Se saa satunnaiset hetket elämässä tuntumaan merkityksellisiltä. Vielä parempaa on, jos tähän soppaan liitetään rakkaus joka on samaan aikaan täydentävin ja ihanin tunne maailmassa ja toisaalta nuija joka muussaa sinut kuin pannupihvin lihanuijan alle, ja sen jälkeen vielä paistaa sitkeän kypsäksi vain jotta joku saa vielä repiä sinut kappaleiksi haarukallaan. 

Sellaiset tarinat. Voi veljet. Ne eivät päästä irti eivätkä jätä minua rauhaan. Keittiöpsykologi voisi arvella, että en osaa päästää irti nuoruudesta, mutta minulle kyse on elämästä! 

Jos et ole lukenut tätä kirjaa, lue se. Herkuttele sydän karrella, vuodata pari kyyneltä ja nauti matkasta Mariannen ja Connellin kanssa

*** Tästä eteenpäin spoilereita ***

Okei, Marianne ja Connell. Paitsi että Rooneyn tarina laittaa sydämen koville, kertoo hän sen upealla tavalla. Kronologisesti mutta sisäisin takaumin etenevä rakenne on kirkas ja ehjä, dialogin ja muun tekstin saumaton suhde herättää kateutta kaikissa jotka yrittävät jotain kirjoittaa. Rooney käsittelee ihmissuhteiden lisäksi upealla tavalla luokkaeroja, perheväkivaltaa, seksuaalisuutta ja miesten ja naisten asemaa yhteiskunnassa.

Mutta entä sitten ne henkilöt! Normaaleja ihmisiä kyllä, mutta normaaleja siinä merkityksessä, että mikä on normaalia. Vain pari tavallista nuorta jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Perheensä traumatisoima kaunis ja älykäs Marianne joka ensin ottaa kaikki iskut vastaan ja sitten ei enää osaa olla ottamatta iskuja vastaan. Äh, tämä tarina, tulee tippa linssiin kun kirjoitankin tästä. Pitäkää hömppänä saatana, en välitä! Miten tekisi mieli hoitaa tuo siipirikko. 

Mutta Mariannea varten on Connell. Päällisin puolin suosittu ja jämerä nuori mies, jonka epävarmuus ja sisäänpäinkääntyvä luonne kasvavat lopulta ahdistukseksi ja masennukseksi. Kuinka hän kuvittelee tekevänsä hyvin, kuinka hän toisaalta ajattelee tarvitsevansa jotain muuta kuin Mariannen synkän erikoista maailmaa, kuinka hän ei lopulta koskaan onnistu elämään ilman Mariannea. 

Eivätkä he silti voi olla yhdessä! He lupaavat olla toisilleen aina, mutta he eivät voi olla toistensa kanssa, jotain menee aina rikki ja kaikki muuttuu mahdottomaksi ja se on traa-gis-ta! 

Maailma on täynnä traagisia rakkaustarinoita Romeosta ja Juliasta Notting Hilliin. Joissain niistä käy huonosti, useimmissa hyvin, mutta jostain syystä Mariannen ja Connellin suhde soittelee sisälläni sellaista viulua että kirjaimellisesti tutisin kirjan lopussa. Se resonoi ja tuntuu todelta, vaikkei siinä ole kohtauksia jossa he juoksevat toistensa syliin auringonlaskussa. Sen sijaan siinä on kohtaus, jossa he pitkän tauon jälkeen antautuvat seksiin, joka päättyy siihen kun Connell ei suostu lyömään Mariannea.

Huh huh. Litteroin tähän loppuun yhden kirjan avainkohtauksista, sitten pyydän että otatte minua kädestä ja tuijotatte jämäkästi silmiin. Meille käy hyvin. 

What they have now they can never have back again. But for her the pain of loneliness will be nothing to the pain that she used to feel, of being unworthy. He brought her goodness like a gift and now it belongs to her. Meanwhile his life opens out before him in all directions at once. They’ve done a lot of good for each other. Really, she thinks, really. People can really change one another. 

PS. Ostin tämänkin kirjan Shakespeare & Co:sta. Haluaisin mennä sinne takaisin.