Kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota Deathchain-yhtyeeseen pari vuotta sitten, kun heidän viides albuminsa Death Gods ilmestyi. Pidin siitä, mutten voi sanoa rakastaneeni. Ritual Death Metal muutti kaiken minun ja tämän bändin suhteessa.
Deathchain on metallin moninaisista alalajeista sekaisin olevalle maallikolle siinä mielessä kiitollinen yhtye, että tämän uuden mestariteoksen nimessä on melko seikkaperäinen tuoteselosta levyn sisällöstä. Ritual Death Metal.
Pari viikkoa sitten kirjoitin Kingdom of Sorrow'n levystä, jota rakastan. Deathchain ei mene kliseisyydessä aivan niin pitkälle kuin Kingdom of Sorrow, mutta jotenkin mieltälämmittävästi Ritual Death Metalin biisien nimissä ja sanoituksissa vilisee kaikille deathina ja blackinsa kuunnelleille tuttuja hahmoja ja käsitteitä, kuten Pazuzu, Tiamat ja Abzu.
En tiedä mitä lähdemateriaalia kuopiolaisbändin sanoittaja on tutkinut, mutta kyllähän sumerilaisten vanhat kirjat KUULUVAT death metalliin. En ole varma, mutta olen ymmärtänyt, että bändissä on samoja jäseniä kuin Jess and the Ancient Onesissa, mikä selittäisi rakkauden mystiikkaan. Kuopion pimiät yöt.
Tästä albumista loistavan tekee monikin asia, mutta se tärkein on ehkä ytimen löytäminen. Tämä on yhtyeen kuudes levy. He tuntevat musiikkinsa. Annetaan levylle perustavanlaatuinen nimi ja toteutetaan se visio HELVETIN tarkasti. Pun intended. Seven Asakkü Shadows on noussut saman tien kaikkien aikojen suosikki-metallibiisien joukkoon. Like Worms Upon the Lands, King Pazuzu ja Stele ov the Vultures ovat nekin järkyttävän hienoja mätkähdyksiä.
Olen huomattavasti enemmän bläkkis kuin deetti-miehiä, joten ehkä Ritual Death Metalin viehätystä nostaa sekin, että bändin deathissa on selviä black metal -sävyjä.
Olen aiemminkin saarnannut siitä, miten paras metallimusiikki saa ihmisen tuntemaan itsensä eläväksi. Antaa elinvoimaa niin, että tekee mieli karjahdella alkukantaisesti ja juoda olutta kylmästä tölkistä. Tässä on myös jonkinlaista nöyryyttä. Bändin jäsenet piiloutuvat salanimien taa. He eivät ole luoneet itselleen graafista imagoa epätoivoisten teinifanien toivossa. Heidän imagonsa on tyylikkäät levynkannet ja tinkimätön, loistava musiikki.
Usein bändit tekevät parhaat levynsä uran alkutaipaleella, mutta (Deathchainin ensimmäisiä levyjä tuntematta) tässä on mahtava fiilis siitä, että bändi on uutterasti keskittynyt hiomaan konseptistaan täydellisen. Ei tarvita mitään gootti-synakokeiluja, tehdään se mitä on aina tehty, mutta vielä paremmin. Teknisen suorittamisen tasosta lienee turha edes mainita - se on luonnollisesti korkea.
Svart (ihana Svart <3) on julkaissut tästä myös vitun päheän gatefold-vinyyliversion. Edelleenkään minulla ei ole vinyylisoitinta, mutta tekee silti mieli hankkia se. Digipak-cd nyt ainakin.
Alla vielä mahtava Seven Asakkü Shadows -video.
Vuoden parhaita metallilevyjä.
