Olin tuossa muutama viikko sitten Los Angelesissa, ja koska jokaiseen kaupunkilomaan kuuluu pakollisena osana vierailu johonkin taidemuseoon, kävin vikana reissupäivänä UCLA-yliopiston liepeillä olevassa Hammer-museossa. Suoraan sanottuna en ollut tästä museosta aiemmin edes kuullut, mutta paikallinen baarituttavuus suositteli sitä Gettyn ohi (sillä Gettyyn on aikaavievää mennä eikä siellä juuri tällä hetkellä ollut mitään kiinnostavaa vaihtuvaa näyttelyä). Ja onneksi suositteli, sillä Hammerissa sattui olemaan Joan Didionin kirjallisen työn ympärille löyhähkösti teemoitettu näyttely. Eli ei siis suoraan Didionin inspiroimaa tai hänen tekemäänsä (joitain tekstikatkelmia lukuunottamatta), mutta teemallisesti Didionin maailmaa taustoittavaa ja avaavaa taidetta.
Näyttelyä ennen tunsin Didionin nimeltä ja olin joskus lehteillyt Year of Magical Thinking -kirjaa, mutta kovin paljoa en hänen kirjallisesta työstään tiennyt. Siksi olikin valtavan inspiroiva ja uudenlainen kokemus tutustua siihen taidenäyttelyn kautta. Ei ollut sattumaa, että näyttely järjestettiin Los Angelesissa, sillä Didion asui kaupungissa pitkään, ja monet hänen kirjoistaan sijoittuvat sinne. Tai monet ja monet – Didion ei ole kirjoittanut kovin montaa romaania, enemmän lehtijuttuja, esseitä ja näytelmiä.
“One thing in my defense, not that it matters: I know something Carter never knew, or Helene, or maybe you. · “I know what "nothing" means, and keep on playing.”
No, kierrettyäni Didion- ja Hammerin muut näyttelyt suuntasin tietysti museokauppaan josta tiesin haluavani jonkun Didionin romaaneista. Valinta osui tähän, hänen vuonna 1970 julkaistuun toiseen romaaninsa, joka käsittelee 1960-luvun loppupuolen Los Angelesia ja hippikulttuurin ja seksuaalisen vapautumisen ajan varjopuolia. Erittäin herkullinen aihe, varsinkin kun Hollywoodin dekadenssi on muutenkin yksi lempiaiheitani fiktiossa.
“I try to live in the now and keep my eye on the hummingbird. I see no one I used to know, but then I’m not just crazy about a lot of people. I mean maybe I was holding all the aces, but what was the game?”
Play It As It Lays kertoo kolmikymppisestä Mariasta, joka mielisairaalasta käsin kertaa elämäänsä. Maria on malli ja näyttelijä, ja kirjan alussa hänellä on suhde elokuvatuottaja Carterin kanssa. Maria tulee raskaaksi, ja Carter järjestää salamyhkäisen abortin, joka järkyttää Marian maailmaa. Pari eroaa, ja Maria yrittää selviytyä elämästään Hollywoodissa päihteiden ja yöllisten ajeluiden avulla.
“Tell me what matters," BZ said.
Nothing," Maria said.”
Didionin tyyli on vahva. Marian ajatukset ovat terävää lyhyttä lausetta joka sopii loistavasti Kalifornian aavikoiden kuivuuteen. Aikakauden liberaalista vapautumisen tunnelmasta näytetään varjopuoli, nihilistinen itsekkyys ja kaiken nielevä kyyninen fasadi. Marian mielenterveyden ongelmia kuvataan pelottavan todentuntuisesti. Oikeastaan Marian mielenmaisemasta tulee samanlainen fiilis kuin Sylvia Plathin The Bell Jarista, jota kuvailin muistaakseni ensimmäiseksi mielenterveysongelman kuvaukseksi joka todella pystyi välittämään masennuksen oireita - tai näin ainakin kuvittelen, itse en ole kokenut masennusta.
Play It As It Lays on upean hallittu romaani. Kieli heijastaa ja tukee kokonaisuutta ja kerronta jättää viehättävästi paljon tilaa tulkinnalle. Sen tunnelmaa on vaikea kuvailla, helpompaa on kehottaa lukemaan kirja, sillä sen ainutlaatuisuus ja älykäs taitava kirjoittaminen voittaa puolelleen. Ei jää viimeiseksi Didioniksi.
