Aloitin tuossa keväällä lukemaan William Makepeace Thackerayn kirjaa Vanity Fair, joka on satiiri ihmisten turhamaisuudesta. Se on kirjoitettu 1800-luvulla, ja kieli oli minulle jotenkin raskasta, joten kirja on edelleen kesken.

Paksujen romaanien rakastajana päätin kuitenkin lukea toimittajana aloittaneen Tom Wolfen tunnetuimman kirjan The Bonfire of the Vanities, joka on saanut innoitusta Vanity Fairista. Ainakin näin olen ymmärtänyt. Ainakin molemmat ovat satiireja. Nimi taas on lainattu historiasta: Italiassa riehui 1400-luvulla turhuuksien rovio, jossa poltettiin syntisiä asioita.

Tämä on erittäin miellyttävä romaani. Wolfe kirjoitti ennen tätä 1987 ilmestynyttä esikoistaan paljon lehtiin ja julkaisi esseekokoelmia. Hänen kirjoitusrytminsä on napakka ja hyvin eteenpäin kulkeva. Kirja on pitkä, mutta se (kulunutta lukemisilmaisua käyttääkseni) IMAISEE mukaansa.

The Bonfire of the Vanitiesin päähenkilö on Sherman McCoy, joka on menestyvä bond trader (kauhea ajatuskatko, mikä bond nyt onkaan suomeksi? Futuuri? Mutta te tiedätte, ei siis osake, vaan se missä lainataan jollain hinnalla) Wall Streetillä. Hän pieksee itsensä kovaan myyntifiilikseen, ja kutsuu itseään "master of the universeksi". Tästä rikkaiden pelokkaiden miesten machoilusta Wolfe tekee erityisen runsaasti pilkkaa.

McCoylla on rakastajatar Maria Rushkin - rikkaan pohatan nuori vaimo - jonka kanssa Sherman käy paneskelemassa. Kerran hän hakee Rushkinin lentokentältä, ja he eksyvät Bronxiin. Moottoritien rampilla heidät pysäyttää tielle jätetty rengas. Kun Sherman siirtää rengasta, kaksi mustaa miestä piirittää heidät. Sherman heittää renkaan toista päin, ja Maria peruuttaa Shermanin sporttimersun toista miestä päin.

Koko keissistä tulee satiirinen turhuuden näytelmä, kun Bronxin valkoinen syyttäjä haluaa pönkittää vaalikampanjaansa ja lähtee syyttämään rikasta valkoista miestä köyhän mustan pojan yliajosta. Musta ihmisoikeusaktivisti-yleishäsleri Bacon käynnistää aggresiivisen kampanjan McCoyta vastaan.

Se juonesta liikaa spoilaamatta.

Minusta Family Guy on loistava tv-sarja, koska siinä nauretaan tylysti ihmisten tyhmyydelle. Bonfire Vanities on siitä loistava kirja, että siinä nauretaan tylysti ihmisten turhamaisuudelle.

Sherman on tyhmä, koska hakee täyttymystä elämälleen Wall Streetiltä. Hänen vaimonsa taas ahmii rahaa heidän Fifth Avenuen (puiston laidalla) asuntoonsa, josta Sherman on tappavan paljon velkaa.

Apulaissyyttäjä Kramer on tyhmä, koska haluaisi olla rikas, mutta hakee moraalista täyttymystä työskentelystä Bronxin syyttäjänlaitoksella. Hän syyttää päivät pitkät mustia nuoria huumerikollisia, ja pelkää kävellä metroasemalta työpaikalleen Bronxissa. Hänellä ei ole varaa ostaa autoa.

Reverend Bacon on julma ja turhamainen, koska hän käyttää mustien ihmisten hätää omaan rahankeruuseensa.

Shermanin tapauksesta kirjoittava brittiläinen toimittaja Peter Fallow on tyhmä, turhamainen ja juoppo, koska hän käyttää kaiken aikansa amerikkalaisten halveksumiseen, elätellen juopottelun lomassa mielikuvaansa brittiläisten ylivertaisuudesta.

Ja niin edelleen. Ehdottomasti parasta kirjassa oli tämä kaiken turhuus ja tyhmyys. Toki myös tarkka New Yorkin kuvaus miellytti, kaupunkiin totaalisesti rakastuneena.

Jostain syystä Wolfe kiinnittää myös paljon huomiota murteisiin. Osa murteella kirjoitetusta puheesta menee minulta ohi, koska en osaa kuvitella miten Wisconsinissa puhutaan, mutta ilmeisesti sillä on paljon väliä lopputuloksen kannalta.

Lyhyesti: Ansainnut paikkansa palvottuna amerikkalaisena romaanina. Ei niin huima, syvällinen tai toisaalta älyllinen että nousisi lempikirjojeni joukkoon, mutta helposti lukemisen arvoinen.

Suosittelen, siis.