Kyllä, tämä on "Cheek-kirjan" arvio. Kirjan nimi on siis virallisesti JHT - Musta lammas ja sen on ylöskirjannut toimittaja (itse asiassa Rumbassa aloittaessani ko. aviisin päätoimittaja) Mikko Aaltonen. Kirja on hip hop -kulttuurin sopivasti Jaren (puhutellaan Jare Tiihosta tässä tuttavallisesti Jareksi, koska kirjakin on hyvin tuttavallinen ja avoin) suusanallisesti kertoma, tai ainakin toimittaja Aaltonen on osaavasti muotoillut tekstin hieman Jay-Z:n Decodedin hengessä vetäväksi puhemuotoiseksi tarinaksi.

"Tarina" on sikäli väärä sana, että Jaren mukaan kyseessä on koko totuus niin kuin hän sen muistaa, eikä noita sanoja sovi epäillä, sen verran motiivivapaasti mies paljastaa kaiken, ja pyrkii vielä avaamaan päänsä sisäisen maailman lukijoille niin hyvin kuin taitaa.

Kun Alpha Omega -levy ilmestyi, pidin sitä muuten ihan perus 2010-luvun Cheek-levynä  (hip hop -levyksi varsin sävellettynä, huolellisesti viimeisteltynä, tasapainoisena ja hittirikkaana), mutta viimeinen biisi Valot sammuu herätti huomioni.

Vaikka kertojaminä Cheekin biiseissä on aina tuntunut suoralta, tämän elämäkertakirjan tiivistelmänä toimiva Valot sammuu kuulosti siltä, että tämä on nyt tässä. En joitain poikkeuksia lukuun ottamatta juuri kuuntele Cheekin musiikkia työn ulkopuolella, mutta tuon biisin kirjoittamista oli pakko ihailla. Hienosti kerrottu elämäkerta.

Tämä kirja on Valot sammuu, mutta 430-sivuisena.

Valot sammuu ja kirja puhuvat siitä, että Alpha Omega oli Cheekin viimeinen levy. Itse asiassa luulen, että CHEEK lopettaa, mutta Jare Tiihonen ei. Mainitsin jo Jay-Z:n Decodedin, ja kaikki varmaan muistavat mitä Jaykan joutsenlaululevy Black Albumin jälkeen tapahtui? Kolme vuotta ja Kingdom Come.

Mutta koska Jare suhtautuu uraansa intohimoisesti, hän on nähnyt tässä paikan lopettaa Cheekin ura, joka on katsantokannasta riippuen joko sulautunut Jare Tiihosen persoonaan tai muuttunut ahdistuksen lähteeksi tai pelannut läpi Suomen musiikin.

Ei ollut nyt tarkoitus spekuloida mitä mies seuraavaksi tekee, mutta se on niin herkullista. Kirja vahvistaa kuvaa siitä, että Jare todellakin miettii hyvin tarkasti mitä milloinkin tapahtuu, ja kirjan aiheuttama spekulaatio on osa tätä. Cheek, Jare, tämä persoona on kirjassaan rehellinen, mutta samalla herkullisiin spekulaatioihin usuttavaa.

Tavallaan nolointa tämän kirjan lukemisessa on se, että Cheek on tosiaan kertonut biiseissään kaikesta melko suoraan, myös niistä laajalti uutisoiduista mielenterveyden ongelmista, tarkemmin sanottuna kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Itse olen jotenkin ajatellut, että biisien synkemmät puolet ovat värikynällä korostettuja paskoja fiiliksiä, mutta ne ovat tosiaan kuvaavia sanasta sanaan niin kuin Jare elämäkerrassaan paljastaa.

Ja vaikka kuuntelin Keinu-biisin lyriikkaa, en osannut yhdistää sitä Eino Leinon runoon, jonka olen kyllä joskus lukenut. Minulle kävi itse asiassa niin, että Kuukausiliitteen Jare-haastiksen jälkeen (jossa Keinu-biisin ja Eino Leinon Jumalien keinu -runon yhteys siis kävi ilmi) otin pitkästä aikaa Kindleni uumenista Eino Leinon runokirjat lukuun, ja imeydyin Leino-tripille joka kesti myöhään yöhön, ja joka muuttui seuraavana päivänä Paavo Haavikko -tripiksi. (Puut, kaikki heidän vihreytensä <3).

Todellisuus on usein paras käsikirjoittaja. Kirjassa selviää, että Jaren ollessa Los Angelesissa tekemässä "Riisi" Riihimäen kanssa Alpha Omega -albumin pohjatöitä 20 000 dollaria kuukaudessa maksavassa talossa (jonne rakennetun studiotilan lattialla hän saa ahdistuskohtauksen), hän keskustelee eräällä illallisella "Losissa" asuvan Paula Vesalan kanssa ko. biisin teemasta. Jare pyytää ensimmäistä kertaa ulkopuolista sanoitusapua biisiin, joka kertoo mielialojen vaihteluista.

Paula antaa hänelle Eino Leinon runon Jumalien keinu. Tietysti, koska taannoisella Alasti-klubilla Paula (tässä tapauksessa minulla ei ole pelkän etunimen käytölle muuta perustetta kuin "rispekti") paljasti hieman itselleen naureskellen palaavansa inspiraationhaussa aina Einon (tässä tapauksessa minulla ei ole mitään perustetta pelkän etunimen käytölle) laarille.

Jumalien keinu. "Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, he heittävät häntä välillä taivaan ja maan - siksi kuin järjen valon häneltä vievät". TIETENKIN Paulan piti olla siellä ja näyttää se runo, joka sopi täydellisesti Jaren tunnetiloihin.

Pitäisikö minun nyt palata tämän kirjan arvostelemiseen? Sitä olin sanomassa, että siellä biiseissä tämä kaikki oli, ja fanit ovat varmasti sisällön biiseistä jo vuosia sitten bonganneet. Meille muille se kerrotaan nyt. Cheek on totta, siksi se vetoaa ihmisiin niin vahvasti.

Sen verran sanon vielä kirjasta, että vuosien päästä olisi mielenkiintoista jos joku kirjoittaisi Jare Tiihosesta kirjan, eikä haastattelisi häntä ollenkaan, koska perspektiivi ja tulkinta. Tähän hetkeen omaelämäkerta on kuitenkin toimiva ratkaisu.

Kirjan ote on hyvin psykologinen. Vahva ja kunnioitettu isähahmo, kipuisa teini-ikä, holtittomana ryöpsähtelevä raivo, itseruoskinta, kontrollifriikkiys. Yleensä elämäkertojen lapsuuskuvaukset ovat tylsiä, mutta Jaren tapauksessa lapsuudenkuvaus on välttämätön myöhempien tapahtumien ymmärtämiseksi.

Itsessäni oli teininä toki myös ahdistusta, mutta se ei koskaan purkautunut väkivaltana (huonona musiikkina ja huonoina runoina), joten siksikin on mielenkiintoista lukea jatkuvasti nyrkit pystyssä heiluvan ja vanhanaikaista kunniakäsitystä orjallisesti seuraavan ihmisen ajatuksia. Jos olisimme asuneet teineinä samaan aikaan samalla paikkakunnalla, olisin ollut Jaren jengin kohteena, pitkätukkaisena vastarannan kiiskenä. Toisaalta ainakin kirjassa tappeluita syntyy vain silloin kun on joku syy. Tai "syy".

Sinänsä klassinen taiteilijaelämäkerta, että hullun ja neron raja on todella veteen piirretty. Tai siis kiltimmin, että Jaren kyydit jumalten keinussa ovat hurjia, mutta ilman niitä hän ei varmasti olisi siinä missä on nyt.

Minä en ole koskaan ollut kateellinen artistien tuloista. Päinvastoin, olen aina ajatellut, että Suomi on siitä epäreilun pieni maa, että jos Jenkeissä osuu edes kerran isosti, voi loppuelämänsä elää suht turvassa, jos ei satu mälläämään kaikkea kokkelipäissään. Suomessa se kaikki on vaikeampaa, koska markkinan pieni koko ja kateus. Kirja on siinäkin mielessä rohkea, että Jare paljastaa miten kontrollifriikkimäisen (joku sanoisi: järkevän) tarkasti hän suunnittelee etukäteen uransa tulopuolen (kuten muutkin asiat) Exceliin, ja laskee mitä tarvitaan siihen paljon puhuttuun taloudelliseen riipumattomuuteen.

Jos joku nyt ajattelee, että kirja paljastaa vain asioita joista on Jarelle hyötyä, hän on väärässä. Esimerkiksi levy-yhtiöiden kanssa käydyt säädöt ovat poikkeuksellisen avoimia, joihin on toki pyydetty myös vastakommentit (nämä ovat kirjassa räppilevyiltä tuttuja "interludeja"). Jare on käynyt pitämässä Warnerille stadionkeikkojen jälkeen Powerpoint-esityksen siitä, mikä meni hyvin ja mikä huonosti. Alakanttiin arvioitu budjetti meni hänen mielestään huonosti, mikä lopullisesti kypsytti päätöksen vaihtaa keikkamyynti Fullsteamille (joka siis vastasi tämänvuotisesta jäähalli- ja festarikiertueesta).

Yleensä tällaisia juttuja kuulee musa-alan tapahtumissa myöhäisillan baarikeskusteluissa, mutta JHT - Musta lammas kertoo tämänkin tarinan kaikille. Myös lähtö Rähinältä on dokumentoitu huolella, Elastisen vitutus mukaanlukien.

Blogipostauksen pituus jo varmaan kertoo, että tämä oli mielestäni hyvä kirja. Olkoon se osa suurta Cheek-Jare-urasuunnitelmaa, olkoon se avoin koska tässä vaiheessa kannattaa olla avoin, sillä ei ole mitään merkitystä.

Sitä voi lukea mielenkiintoisena katsauksena suomalaisen musiikkibisneksen sisäpiiriin. Sitä voi lukea psykologisena tutkielmana. Sitä voi lukea julkisuuden ja tähteyden analyysinä. Sitä voi lukea hip hop -kulttuurin kuvauksena. Mutta vähän niin kuin kaikki muukin mitä Jare tekee, se tuntuu. Hyvältä, pahalta, inhottavalta, arvostettavalta, ärsyttävältä. Mutta tuntuu.

Jos aiot tilata tämän kirjan Suomalainen.comista, tee se tämän linkin kautta niin heittävät minullekin pienen komission. Kirja on tilaajalle samanhintainen kuin muutenkin.

Olin eilen Olympiastadionilla katsomassa Cheekin toista loppuunmyytyä megakeikkaa.

Koko Cheek-ilmiö on varsinkin keikkojen lähestyessä aiheuttanut aivan valtavasti älämölöä, josta suurin osa tuntuu olevan joko älytöntä suuttumusta siitä, että joku arvostelee Cheekiä, tai sitten älytöntä suuttumusta siitä, että joku pitää Cheekistä. En ole laskenut, mutta tuntuu jopa siltä, että on enemmän niitä jotka ovat suuttuneet Cheekin arvostelusta, kuin on niitä jotka oikeasti arvostelevat Cheekiä.

Minä en jaksa nyt hämmentää kumpaakaan näistä sopista, vaan tyydyn ajattelemaan ääneen siitä, miksi juuri Cheek sai myytyä Olympiastadionin kahdesti täyteen.

Ensinnäkin Cheek pystyi "rokkaamaan stadionin", koska se sopii hänen tarinaansa. Miehen narratiivi on rap-uran alusta lähtien ollut saavuttamista, kovaa työtä, menestykseen pyrkimistä, menestyksestä nauttimista ja suuria unelmia.

Hän ei ole tietenkään luonut tätä tarinaa tyhjästä levy-yhtiön neukkarissa, vaan hän vamasti on aidosti sellainen ihminen. Mutta kun tarina on tarpeeksi vahva, ja sen luontainen kehitys johtaa jatkuvasti isompiin asioihin, ihmisten on helppoa innostua tarinasta ja lähteä siihen mukaan.

Esimerkiksi Paula Koivuniemi on valtavan suosittu artisti, mutta hänen tarinansa ei ole tähtiin kurkottamista ja unelmien toteuttamista. Se on enemmänkin viihdetaiteilijuutta, tanssikeikkaa kovalla ammattiylpeydellä. Siksi Paula Koivuniemen mieleenkään ei ole varmasti tullut esiintyä stadioniolla. Samasta syystä stadionia ei varmasti olisi Paulan toimesta myyty loppuun, vaikka hän sitä olisi yrittänytkin - se nyt ei vain sovi hänen tarinaansa.

Toiseksi aika oli nyt kypsä Cheekille lähteä täyttämään stadion. Hänen uransa on ollut tähän asti nousujohteinen, eikä suvantokohtia ole vielä ehtinyt tulla. Pari vuotta sitten hän ei ollut vielä tarpeeksi tunnettu, mutta Vain elämää -ohjelman näkyminen Ruuhka-Suomen ulkopuolella teki miehestä riittävän tutun, jotta kriittinen massa liikahtaa.

Kolmas syy on oikeastaan tärkein. Ainakin eilisellä keikalla koko stadion vaikutti olevan aivan valtavassa hurmoksessa. Sellaisia kokemuksia ihmiset etsivät, ja niistä he ovat valmiita maksamaan. Ja tässä on myös muille isoille artisteille vinkki: Ihmiset haluavat olla osa ilmiötä. Varmastikaan kaikilla paikalla olleilla ei ole kovin läheistä suhdetta Cheekin musiikkiin, mutta mies järkkäsi bileet, joiden tahdissa kenen tahansa on helppo heilua. Painavampi kohde vetää puoleensa kevyempiä kohteita (ehkä kömpelöin painovoiman lain kuvaus...). Minä en maksanut lipustani (sain sen Radio Metro Helsingin juontajalta), mutta rahaa vasten etsin itsekin kulttuurista vastaavia kokemuksia.

Neljäs syy: Cheek on riittävän lähellä kansaa. Hänellä on Vain elämää -tuliaisina versiot Katri Helenan Puhelinlangat laulaa -biisistä ja tietty Kaija Koon Tiniksestä (ihmettelin muuten miksei Kaija ollut eilen laulamassa), sekä iso pino omia hittejä. Hänet tuntee, vaikkei seuraisi musiikkia yhtään, kuten suurin osa suomalaisista tekee. Tai siis ei tee. Ei keskivertoihminen ole kiinnostunut levyjen julkaisuista tai uusien artistien bongaamisesta. He haluavat laulaa hittejä ja kokea isoja kokemuksia - bilettää. Eikä siinä ole mitään väärää, vaikka sellaistakin kritiikkiä tänään Facebookista luin. Jos ihmisiä kiinnostaisi hienot albumikokonaisuudet ja vanhat vinyylilevyt, olisi tälläkin blogilla varmasti paljon enemmän lukijoita (katkera naurahdus).

Tässä syitä miksi ihmiset olivat tulleet paikalle perjantaina ja lauantaina. Miksi he viihtyivät olikin Cheekin ja Suomen parhaiden ääni-, valo- ja kuvaihmisten ansiota (ja tietysti hommia mukana suunnitelleen levy-yhtiön). Show'ta on ruodittu valtavasti kaikkialla, joten tyydyn sanomaan sen, että tutkiskeltuani sydäntäni myönnän, että aidosti nautin keikasta kokonaisuutena, vaikkei Cheekin musiikki kovin lähellä sydäntäni olekaan. Jonne Aaronin kahden pennin steventylerismi hävetti ja jotkut Cheekin tilitysbiisit tuntuivat yläasteikäisen päiväkirjasta repäistyiltä, mutta kokonaisuutena viihdyin. Visuaalinen kokemus varsinkin oli juuri niin huikea kuin kaikkialla hehkutetaan. Sanni näytti totaalisen kuumalta. Ja Villegalle luisuu tasaisesti kohti Suomen Kanye/Weezy/BustaRhymes-menoa - siis mahtavan lookkinsa ansiosta.



MUTTA SIIS

Jos tällä kirjoituksella on joku pointti, olkoon se se, että hyvä että tämä spektaakkelin tärkeys huomattiin. Toivottavasti joku muukin suomalainen artisti kykenee johdattamaan tarinansa loogisesti kohti sitä pistettä, että stadionilla saadaan kokea muitakin yhtä hekumallisia iltoja.

Eivät ihmiset ole nimittäin aikojen saatossa muuttuneet mihinkään: Leipää meillä on vaihtelevasti, mutta kuitenkin melko varmasti. Sen jälkeen tarvitaan vain sirkushuveja, joista olemme valmiit maksamaan ja niistä yhdessä riemuitsemaan.

Noniin, tämä oli siis työnantajani Voicen järjestämä The Risteily, jolla esiintyivät myös Cheek ja Tuomas Kauhanen. Varsinkin maestro Poski pisti koko laivan ihan palasiksi, mutta haluan tässä kirjoituksessa keskittyä otsikossa mainittuihin kolmeen artistiin, koska te ette ehkä vielä tiedä, että kaikki nämä kolme ryhmää vetävät aivan järkyttävän hienoja keikkoja.

Ensin Sanni. Olen jo levyä arvostellessani povannut Sanni Kurkisuolle isoja asioita. Tai itse asiassa sen jälkeen kun näin hänen esittävän kaksi biisiä beatboxaajan säestyksellä viime keväänä levy-yhtiönsä kevätjuhlissa. Aivan tajuttoman lahjakas mimmi, ja keikalla tajusin jälleen miten monta mahtavaa biisiä Sotke mut -levyllä on. Ehdottomasti vuoden levyjä (vuosilistaukset lähestyvät!!). Sannilla oli taustallaan nuorista jannuista koostuva yhtye, joka oli selvästi harjoitellut settinsä huolella kuntoon.

Sannin biisien sovitukset eivät levyllä ole todellakaan mitään kitaraa, rumpua ja bassoa, mutta yhtye oli sekvenssereiden (tai mitkä lie iPadit siellä pyöritti jotain synia, EN MINÄ TIEDÄ eikä se ole tärkeätä) avustuksella luonut biiseistä sopivasti muutetut mutta alkuperäiselle tunnelmalle uskolliset liveversiot, jotka toimivat huikean hyvin. Pääosassa koko show'ssa on kuitenkin ja ehdottomasti Sanni, joka vaan henkii tulevaa tähteyttä niin vahvasti, ettei voi kuin ihailla.

Sitten herra Kela ja yhtyeensä. Anssi Kela on keikkailut ihan riittävästi. Hän tiedää mitä tehdä. Ja niin tietää yhtyekin. Silti on jotenkin riemukasta kuulla yhtyeen versioita Kelan suurimmista hiteistä. Esimerkiksi Puistossa-biisin säkeistö oli aivan kuin Chris Rean levyltä, ja AOR-viitteitä kuultiin muutenki nrunsaasti. No, Kelan AOR-diggailu ei ole mikään salaisuus, joten ei ihme.

Bändi myös soittaa melkoisen suvereenisti. Pari kertaa soolo-osuuksia kuunnellessa tuli mieleen, että ollaanko täällä enemmän fiilistelyn kuin yleisön takia paikalla, mutta toistaalta esimerkiksi 1972-biisin yhteislaulu oli nimenomaan kuulijoille tarkoitettu. Sitäpaitsi muusikoiden itselleen soittamat kohdat ovat minun mieleeni.

Tämä nyt ehkä vain muistutuksena, että jos et ole aikoihin nähnyt Anssi Kelaa livenä, kannattaa se ehdottomasti. Takuuviihdyttävä, hienosti soittava bändi, joiden biisit tunnistavat kaikki.

Vielä lopuksi pari sanaa Roope Salmisesta ja Koirista. NYT-liitekin muistaaksi julkaisi heistä jutun jo ajat sitten, joten mistään tarkoin varjellusta salaisuudesta ei ole kyse. Toteanpa kuitenkin minäkin, että jopa kaltaiseni coverbändiallergikko joutui täysin bändin viemäksi. Huusin rap-covereita mukana niin lujaa, että ääneni on edelleen mennyttä. Tai olisikohan se ollut se Killing in the Name Of... johon bändi settinsä lopetti. Biisi oli yhdistetty LMFAO:n Party Rock Anthemiin. Neroutta.

En ole myöskään koskaan nähnyt cover-keikkaa, jossa yleisö käyttäytyy kuin omia biisejään soittavan nimekkään bändin keikalla. Antaumuksellista fanitusta, huutoa, encore-pyyntöjä. RS&K:n resepti toimii. Heistä kuullaan vielä, muutenkin kuin coverbändinä. On ensinnäkin vaativaa saada hiphop toimimaan orgaanisilla soittimilla, saati sitten RÄPÄTÄ klassikkobiisejä. Pojat hoitaa.

Parasta. Menkää katsomaan kun palaavat maihin.

Minä en Lumialla kehdannut ottaa kuvia tapahtumista, mutta niitä löytyy täältä.