Oli kulunut aivan liian pitkä aika siitä, kun näin Anssi Kelan livenä. Se tapahtui nimittäin Voicen risteilyllä 2013, samana iltana jolloin näin Roope Salminen & Koirat ekaa kertaa "lauteilla".

Minulla ei ollut mitään erityistä syytä olla menemättä Kelan keikalle,  paitsi että käyn muutenkin liian harvoin keikoilla. Tiesin, että hänen yhtyettään olisi nautinnollista kuunnella ja katsella. Ja niin kävi.

Tajusin kuitenkin hurmioituneen Circuksen huudellessa Kela-klassikoiden sanoja, MIKSI Anssin keikat ovat niin hyviä.

Se johtuu siitä, että Anssi Kela on niin onnellinen soittaessaan keikkaa. Varsin yksinkertaista, lopulta. On miellyttävää seurata ihmistä joka rakastaa sitä mitä tekee. Ehkä torstain keikassa oli sekin erityislaatuinen piirre, että Vain elämää -huuma alkoi tosissaan realisoitumaan kasvaneena keikkasuosiona. Torstai-ilta ja käsittääkseni melkein loppuunmyyty yli 1000 ihmisen keikkapaikka on kova suoritus.

Mutta luulen, että Kela nauttii soittamisesta vaikkei yleisöä olisikaan tuhatta, ja vaikkei keikan vierailijoina olisi Sannia ja JVG:tä (kuten torstaina). Ainakin hän nautti siitä myös kaksi vuotta sitten Voicen risteilyllä, vaikka suosio ei ollut nykypäivän lukemissa (tosin Levoton tyttö oli aiheuttanut Kela-renessanssin jo tuolloin).

Tajusin myös ensimmäistä kertaa Nummela-biisin. Siis oikein kunnolla. Se on se biisi, jossa Anssi laulaa, että hänen täytyy "kävellä näin, kävellä näin". Sanat eivät ole monimutkaiset, mutta olin ajatellut sen jotenkin ylidramatisoituna kertomuksena isän kuolemasta. Vaan eihän se sitä ole. Vaan se on Kelan rakkautta musiikkiin, ja sitä miten hänen isänsä siirsi tämän rakkauden hänelle.

Ja sitten kun nuori Anssi kokeilee siipiään biisinkirjoittana, hänen elämänsä suuri trauma näyttäytyy: "ne käsittelivät kuolemaa", tietysti. Mutta lopulta mies toteaa olevansa onnellinen Nummelassa, nukkuen päivät ja valvoen yöt koska ne laulut pitää kirjoittaa. Miten hieno pohjapiirros sille, mitä mies edelleenkin tekee! Kylmikset.

Kela-keikkojen nautittavuuteen vaikuttaa myös se, että bändinsä on soittanut yhdessä 15 vuotta. Ja se, että bändi on niin taitava. Yleensä en ihaile "muusikoutta" tai soittotaituruutta keikoilla, mutta Kelan ja kumppaneiden yhteensoitto ja ote aiheuttaa hyvää fiilistä vatsanpohjaan. Jopa kitaristien SOOLOKISA on saatu viihdyttäväksi!

Bändi on myös loputtoman tyylitajuinen. Uuden levyn kasaripop-funk-meininki on erittäin vaikea kääntää livetilanteessa toimivaksi, mutta bändi veivasi nämä numerot niin tyylikkäästi, että heiltä saattaisi taipua JOPA soul, joka on yleensä suomalaisille bändeille todella vaikeaa.

Jos siis ette ole koskaan nähneet Anssi Kelaa livenä, menkää katsomaan. Saatte saman lipun hinnalla tsemppiluennon työmotivaatiosta. Ei tarvitse tilata konsulttia. Käykää katsomassa mitä rakkaus ja arvostus omaan työhön tarkoittaa.

Noniin, tämä oli siis työnantajani Voicen järjestämä The Risteily, jolla esiintyivät myös Cheek ja Tuomas Kauhanen. Varsinkin maestro Poski pisti koko laivan ihan palasiksi, mutta haluan tässä kirjoituksessa keskittyä otsikossa mainittuihin kolmeen artistiin, koska te ette ehkä vielä tiedä, että kaikki nämä kolme ryhmää vetävät aivan järkyttävän hienoja keikkoja.

Ensin Sanni. Olen jo levyä arvostellessani povannut Sanni Kurkisuolle isoja asioita. Tai itse asiassa sen jälkeen kun näin hänen esittävän kaksi biisiä beatboxaajan säestyksellä viime keväänä levy-yhtiönsä kevätjuhlissa. Aivan tajuttoman lahjakas mimmi, ja keikalla tajusin jälleen miten monta mahtavaa biisiä Sotke mut -levyllä on. Ehdottomasti vuoden levyjä (vuosilistaukset lähestyvät!!). Sannilla oli taustallaan nuorista jannuista koostuva yhtye, joka oli selvästi harjoitellut settinsä huolella kuntoon.

Sannin biisien sovitukset eivät levyllä ole todellakaan mitään kitaraa, rumpua ja bassoa, mutta yhtye oli sekvenssereiden (tai mitkä lie iPadit siellä pyöritti jotain synia, EN MINÄ TIEDÄ eikä se ole tärkeätä) avustuksella luonut biiseistä sopivasti muutetut mutta alkuperäiselle tunnelmalle uskolliset liveversiot, jotka toimivat huikean hyvin. Pääosassa koko show'ssa on kuitenkin ja ehdottomasti Sanni, joka vaan henkii tulevaa tähteyttä niin vahvasti, ettei voi kuin ihailla.

Sitten herra Kela ja yhtyeensä. Anssi Kela on keikkailut ihan riittävästi. Hän tiedää mitä tehdä. Ja niin tietää yhtyekin. Silti on jotenkin riemukasta kuulla yhtyeen versioita Kelan suurimmista hiteistä. Esimerkiksi Puistossa-biisin säkeistö oli aivan kuin Chris Rean levyltä, ja AOR-viitteitä kuultiin muutenki nrunsaasti. No, Kelan AOR-diggailu ei ole mikään salaisuus, joten ei ihme.

Bändi myös soittaa melkoisen suvereenisti. Pari kertaa soolo-osuuksia kuunnellessa tuli mieleen, että ollaanko täällä enemmän fiilistelyn kuin yleisön takia paikalla, mutta toistaalta esimerkiksi 1972-biisin yhteislaulu oli nimenomaan kuulijoille tarkoitettu. Sitäpaitsi muusikoiden itselleen soittamat kohdat ovat minun mieleeni.

Tämä nyt ehkä vain muistutuksena, että jos et ole aikoihin nähnyt Anssi Kelaa livenä, kannattaa se ehdottomasti. Takuuviihdyttävä, hienosti soittava bändi, joiden biisit tunnistavat kaikki.

Vielä lopuksi pari sanaa Roope Salmisesta ja Koirista. NYT-liitekin muistaaksi julkaisi heistä jutun jo ajat sitten, joten mistään tarkoin varjellusta salaisuudesta ei ole kyse. Toteanpa kuitenkin minäkin, että jopa kaltaiseni coverbändiallergikko joutui täysin bändin viemäksi. Huusin rap-covereita mukana niin lujaa, että ääneni on edelleen mennyttä. Tai olisikohan se ollut se Killing in the Name Of... johon bändi settinsä lopetti. Biisi oli yhdistetty LMFAO:n Party Rock Anthemiin. Neroutta.

En ole myöskään koskaan nähnyt cover-keikkaa, jossa yleisö käyttäytyy kuin omia biisejään soittavan nimekkään bändin keikalla. Antaumuksellista fanitusta, huutoa, encore-pyyntöjä. RS&K:n resepti toimii. Heistä kuullaan vielä, muutenkin kuin coverbändinä. On ensinnäkin vaativaa saada hiphop toimimaan orgaanisilla soittimilla, saati sitten RÄPÄTÄ klassikkobiisejä. Pojat hoitaa.

Parasta. Menkää katsomaan kun palaavat maihin.

Minä en Lumialla kehdannut ottaa kuvia tapahtumista, mutta niitä löytyy täältä.

Ihka oikea case study menossa meikäläisen blogissa Also Sprah Jussithrusta.

Markkinointicase!

No ei ole, mutta Anssi Kelan uudelleen kukkaan puhjennut media-arvo herätti minut miettimään artistin tarinaa ja sen tärkeyttä.

Levybusineksessa on jo ajat sitten tajuttu, että jonkinlainen narratiivi helpottaa huomattavasti artistin tekemistä tutuksi ostavalle yleisölle. Tarina paitsi helpottaa mediahuomion saamista, myös samaistuttaa ihmiset biisillä meuhkaavaan bändiin/laulajaan.

Tarinoita ei onneksi pysty täysin hallitsemaan, ja jonkinlainen tarina syntyy kaikille artisteille, oli se sitten onnellinen tai surullinen. "Jenni Vartiainen - sehän oli se vähän naureskeltu Popstars-artisti joka parin vuoden hiljaiselon jälkeen kuoriutui täydellisen eteerisenä kaunottarena ja valloitti koko Suomen".

En ole lukenut Anssi Kelan romaania tai hänen keikkamuistokirjaansa (Vaikka pitäisi! En ole ehtinyt), mutta veikkaan että hänen artistitarinansa uusin luku sinetöi sen, että tarina Anssi Kela on parempi kuin kumpikaan näistä hänen kirjoittamistaan tarinoista. Truth is stranger than fiction.

Mutta onhan tässä kaikki klassikon ainekset: Soolodebyytillään järjettömiä määriä myynyt mies, jota "aidon musiikin ystävät" vihaavat, ja jonka nimestä tulee lähes kirosana, vaikka Nummelaa seuraavilla levyillä heittäytyykin kunnianhimoisemman ilmaisun pariin.

Sitten vaisusti myyneen Aukio-levyn jälkeen pikku hiljaa alkava positiivisen tärinän rakentaminen. Miehen blogi oli rautaa jo ennen Aukion aikoihin, mutta pikku hiljaa siitä tulee oma tarinansa: "En mä sun musasta tykkää mut tämä blogi on mahtava!". Samoin YouTubeen ilmestyvät "heviklassikoita duurissa" -videot ja muut vastaavat nostavat kuhinaa.

Viimeisenä silauksena BIIFFI Tommy Lindgrenin kanssa ja Bad-Ass Mikko Kuustosen ja Total Babe Jannan kanssa tehty rap-biisi.

Sitten kaikki onkin valmista suurelle paluulle. Kun maan paras musiikkimedia (ainakin netissä) - NRGM - valuttaa hunajaa uudelle levylle, ollaan tähänastisen tarinan loppulehdillä. Viimeisessä luvussa Anssi julkaisee valtavan radiohitin Levoton tyttö, joka aiheuttaa spontaaneja ilonkiljahduksia niin musiikkipäälliköissä kuin radiota kuuntelevassa yleisössäkin.

Miten Anssi saavutti tämän? TIETYSTI niin, että vapautui kaikista ylimääräisistä keloista (ehehehe) ja teki yksin auteur-hengessä härskisti kasarisynapopille ja -AOR:lle kumartavan levyn. Ei mitään murheellista post-lama-Suomen ajankuvaa, vaan aikuisen absolutistin perinteistä laulunkirjoitustaitoa parhaimmillaan.

Kuka ei voisi rakastaa tällaista tarinaa? Ja mikä parasta, tällaista tarinaa ei voi keksiä neuvotteluhuoneessa. Parhaat tarinat ovat aina totta!

En ole tuosta viimeisestä lauseesta aivan varma, mutta sen kirjoittaminen tekee tämän blogitekstin tarinan loppuhuipennoksesta paremmin toimivan.

Hieno levy, onnea herra Kela.

Halusin tällä kertaa käyttää paljasta nimiotsikkoa, kun noiden kahden nimen käyttäminen tämän blogin otsikkona on niin mahtavan absurdia. Tyhmempikin tietää, ettei koskaan kannata sanoa ei koskaan, mutta oli tämä silti odottamatonta.

Anssi Kela olisi voinut olla tässä blogissa esillä bloginsa, kirjojensa tai persoonansa ansiosta, mutta hänen musiikistaan en ole koskaan hirveästi pitänyt. Jari Sarasvuota pidän älykkäänä ihmisenä, mutta hänestä bloggaamiseen olisi ollut vaikea keksiä perusteita.

Nyt molemmat miehet ovat tehneet onnistuneen comebackin. Helvetin onnistuneen comebackin. Jari Sarasvuo teki comebackin radioon, Anssi Kela levytysstudioon.

Jari Sarasvuo on hyvin ristiriitainen hahmo, joka viimeisen 10 vuoden ajan on saanut toimittaa virallista "rikas paskanpuhuja" -virkaa, jonka kontolle on nettikeskusteluissa asetettu milloin mitäkin. En pystynyt katsomaan taannoista Ajankohtaisen Kakkosen "syrjäytymisiltaa" kuin pienen pätkän (syynä ko. kanavan teemailloista tuttu keskustelun poissaolo), mutta siinäkin vihaiset vasemmistolaiset syöttivät Sarasvuolle erilaisia rooleja mitenkään perustelematta.

Enkä minä oikeastaan halua Sarasvuota sen kummemmin puolustaakaan, koska ei häntä tarvitse puolustaa. Ensimmäisen Diilin aikaan lähinnä nauratti ukon satuilut, mutta viime viikolla alkaneessa Yle Puheen ohjelmassaan hän on kaukana haihattelijasta.

Ohjelman idea on ainakin Suomen oloissa varsin harvinainen. Sarasvuo puhuu YKSIN TUNNIN PUTKEEN. Hän "ajattelee ääneen". Yrityskonsultti toki voisi puhua vaikka päivän putkeen tavunkaan takeltamatta, mutta kuunneltuani kaksi jaksoa olen tullut siihen tulokseen, että Sarasvuon monologi sisältää enemmän keskustelua kuin Ajankohtaisen kakkosen kaikki teemaillat yhteensä. Kuten hän itsekin toisessa jaksossa toteaa, monologissa voi olla enemmän dialogin aineksia kuin monen mielipiteistään kynsin hampain kiinni pitävän ihmisen vuoropuhelussa.

Jari Sarasvuo -ohjelman pointti ei ole se, onko samaa mieltä hänen puhumistaan asioista. Hänen tunnin monologinsa herättävät oman pään sisällä vähintään yhtä vilkasta sisäistä keskustelua kuin puhujankin. Lisäksi hän on pyytänyt käsittelemiinsä teemoihin kommentteja muilta ihmisiltä, mutta ei ole nauhoittanut haastatteluja vaan lukee kysymykset. Toisen jakson ARMO-teema periaattessa puolustaa uskontojen tarvetta maailmassa, mikä minulle on ajatuksena täysin nurinkurinen.

Välillä Sarasvuota kuunnellessa tuleekin sellainen kiero olo, että omnipotentti Sarasvuo hymisee jostain todellisuuksien raosta, että "son, you got played", puhuin sinut solmuun saatana! Mutta se on yksi syistä, joka tekee tästä ohjelmasta niin mielenkiintoisen.

Kiitos myös Yle Puheelle tästä ohjelmasta, ohjelmapäällikkö on vanha YleX-esimieheni Riku Saaranluoma, hyvää työtä Riku!

Varmasti tämänkin blogin lukijoissa on niitä, joissa Sarasvuon Jarzan nimi herättää inhonväristyksiä. I DARE YOU, lataa ohjelman jaksot vaikka podcastina, lähde ulos pakkaseen kävelemään ja kuuntele samalla Sar-ass-vuota kuulokkeista. Herättää ajatuksia.

Ensimmäisen jakson aihe oli idealismi (se on vaarallista), toisen oli jo mainitsemani armo (se on paras johtamisinnovaatio).

**//**

Toinen comebacker on Anssi Kela. Hänen bloginsa oli aikanaan myös tuossa sivupalkissa, mutta poistin sen kun päivitykset harvenivat. Olen pari kertaa haastatellut Anssi Kelaa ja pidän häntä mielenkiintoisena ja älykkäänä tyyppinä. Hänen kirjojaan en ole lukenut, vaikka varmaankin pitäisi. Kindle aiheuttaa suomalaisten kirjojen vajauksen, vaikka en ole suomalaisen romaanitaiteen suuri ystävä muutenkaan (liikaa rikkinäisiä isäsuhteita, limaa ja pilluja). JOKA TAPAUKSESSA Anssi Kelan uusi kappale Levoton tyttö on suorastaan mahtava laulu.

Kela meni ja kiilasi J. Karjalaisen kantaan, joka innosti ainakin kaikki alan ihmiset mainiolla Mennyt mies -biisillään. Anssi Kelalla ei ollut cooliuden auraa tukenaan, mutta täräytti kuitenkin minun kirjoissani uransa mielenkiintoisimman biisin. Levoton tyttö on kuulemma saanut inspiraationsa Janelle Monaén Tightropesta, ja onhan siinä tuollaista suomirock-versiota Monaén kiihkeästä groovesta. Kun sanoituskin toimii, ei voi muuta kuin nostaa hattua ja kumartaa syvään. Jopa epätodennäköien onnistunut comeback Anssi Kelalta! Huraa! Musiikkivideossa on lisäksi hienoja soittimia ja koira, joten ei tässä voi muuta kuin ihan rehdisti PALVOA.