Tämän blogin lukijat ovat varmasti huomanneet, että minulla on sydämessä erityinen paikka varattuna naispuolisille laulajille, jotka tulkitsevat pianon, akustisen kitaran tai muun vähäeleistä taustaa luovan soittimen säestyksellä tunteisiin käyviä lauluja.

Joskus iskelmäbiisitkin onnistuvat koskettamaan, oikein riipaisevastikin - mutta yleensä vain jos esittäjä on nainen (yksi poikkeuskin mahtuu mukaan). Useimmiten suomalainen iskelmä on kornia, enkä mitenkään osaa eläytyä sen esittäjien tuntemuksiin. Nämä kuusi kappaletta ovat sen kuitenkin tehneet. Olen tässä venyttänyt "iskelmä"-käsitettä jonkin verran, mutta koittakaa kestää.

Yleensä julkaisen blogissa vain top 6 -listoja, mutta nyt en millään keksinyt kuudetta yhtä hyvää biisiä kuin nämä viisi. Samoilta artisteilta olisi toki muutama helmi löytynyt.

Vaikka arvostan vanhoja kauniita iskelmäbiisejä ajalta ennen kuin synnyin, en saa niistä samanlaisia väristyksiä kuin näistä. Ne ovat ehkä musiikillisesti hienompia, mutta eivät päässeet tälle listalle. Pitänee  joskus tehdä niistäkin lista. Haltin häät ja sen sellaista.

Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä.


Anna Eriksson - Kun katsoit minuun

Tämä taitaa olla suosikkini näistä biiseistä. Uskomattoman hienosti laulettu, kuulaan kauniilla äänellä suoraan sydämeen. Ei voi olla liikuttumatta joka kerta kun tämän kuulee. Anna Eriksson on kritisoinut iskelmäuraansa jälkikäteen, mutta minusta tällaisten helmien synnyttämisessä ei ole mitään hävettävää. No, hän taitaa enemmänkin kipuilla sitä, ettei hänen uransa ollut hänen omissa käsissään. Upea biisi joka tapauksessa.

Suvi Teräsniska - Täydellinen elämä

Tässä biisissä on aivan hemmetin korni sanoitus, mutta silti se toimii. Suvi Teräsniskan ääni on samalla tavalla kuulas kuin Anna Erikssonilla. Täydellisen tahdonvastaisesti huomasin juuri tällä viikolla liikuttuvani kun tämä tuli autoa ajaessani radiosta. Lauloin lujaa mukana.

Kaija Koo - Kylmä ilman sua

Kaijalta olisi tietysti löytynyt paljonkin ihania slovareita. Kun Kaija Koo vetää slovaria, hän ei ole viihdetaiteilija, vaan hän puristaa biisiin ison palasen sielustaan. Kukaan muu ei kuulosta näin haavoittuvaiselta laulaessaan. Kaijan keikoilla parikymppiset miehet itkevät. Markku Impiö tietää, että sanoituksessa pitää olla vähän mystisiä elementtejä, mutta myös riittävän selvä pointti.

Johanna Kurkela - Rakkauslaulu

Jos kiertäisi paljon häitä ja kuulisi tämän kerran kuukaudessa jonkun random solistin esittämänä, tätä luultavasti vihaisi. Mutta kun ei ole antanut kenenkään pilata tätä, voi Johanna Kurkelan erittäin herkästä tulkinnasta yhä nauttia.

Juha Tapio - Pettävällä jäällä

Yön versiota en ole uskaltanut kuunnella loppuun asti, koska Olli Lindholm kyllä kykenee murskaamaan biisistä tunteen monotonisella jyräämisellään. Biisin säveltäjän versio on huomattavasti hienostuneempi. Juha Tapion tulkinta on tietysti herkkyydessään ylittämätön, mutta myös sävellyksenä tämä on aivan käsittämättömän hieno.

Spotifyn ja mp3-soittimien aikana tuntuu, että levyjen kannet ovat menettäneet merkityksensä. Tai näkyväthän ne minikoossa puhelimen näytöllä, mutta ei niihin kiinnitä sen kummempaa huomiota.

Eilen kiinnitin.

Näin mielipuolisen kannen takana täytyy olla artisti itse. Graafikko olisi päätynyt tylsempään. Edustaako vahanukke levyn kuulijaa, joka kauhistuu ymmärtäessään Stalinin ja Hakulisen yhteyden?  Mikä yhteys suomirokkarilla ja diktaattorilla on?

Onko molemilla shokeerausvoimaa? Siksikö he ovat samassa taidenäyttelyssä esillä? Ainakaan Stalinin ei ole tarvinnut ottaa niin pelottaava ilmettä kuin Hakulisen. Toisaalta Hakulinen ei ole tiettävästi tappanut miljoonia ihmisiä.

Ovatko kuvat pään sisällä? Hakulisen pään? Kuulijan? Onko kyse nostalgiasta? Taistolaismuistoja? 

Tällaisia kansien pitäisikin olla. Kiinnostuin Hakulisen soolourasta kannesta johtuen. Selvisi, että levyn debyyttisingle Motti kertoo sodasta. Kakkossinglellä laulaa Eleanoora Rosenholmin Noora Tommila (yhtye on muuten yliarvostettu), ei mikään perusvalinta suomirokkarin levylle. Hakulinen vaikuttaa ennakkoluulottomalta ihmiseltä.

Ottakaa siis mallia tyylikkäiden mustavalkokuvien tai abstraktien kuvioiden suosijat. Ja puhun nyt teistä Kiki Pau, se White Mountainin kansi on tylsä! Vaikka muuten  olette kyllä mahtavia. Puolen tunnin ja kolmen biisin keikka berliiniläisessä vesitornissa kuukausi sitten oli parhautta.

Jotta ei menisi ihan il negativoksi tämä, niin postaan lopuksi kaksi videota. En uskalla Hakulisen musiikkiin vielä paneutua (siis olen mä niitä vanhempia kuullut, Tähtipölyäkin varmasti jahka se ilmestyy), mutta sen sijaan tarjoan muuta hyvää.

SMC Lähiörotat eli SMC Hoodrats on skeittileffan introksi syntynyt ryhmä, joka ei ole teknisesti taitavin, mutta se osaa luoda lähiöelämään tarvittavan humoristista glamouria. Tämä toinen musiikkivideo oli hetken YouTuben katsojatilaston kärjessä. Parissa päivässä 160 000 katsomiskertaa. Tehkää perässä Suomen vientitoivot.



Kaija Koo sen sijaan on noin 160-senttinen jumalatar, jonka ääni saa lähiöiden ja pikkukaupunkien nuoret miehet itkemään. Apiksen talliin siirryttyään Kaijan videokin on tajuttu tehdä ilmeinen kohderyhmä mielessä. Tai tokihan iskelmäkansakin tästä tykkää, mutta niin tykkää nuorisokin. On sanomattakin selvää, että odotan Kaija Koon levyä valtavasti. Kuulinkin pari vastamasteroitua biisiä tuossa, lupaavia olivat!


Tätä kyseistä Vapaa-biisiä on muuten kahtena YouTubeen lisättynä laittomana versiona kuunneltu 750 000 kertaa.

Hyvää yötä, toivottavasit Hakulisen kansi ei tule uniin!

Kummastelen aina musadiggari-keskustelun "guilty pleasures" -kulmaa. Eikö se ole vähän noloa, että on asettanut itsensä johonkin viiteryhmään, ja jos sattuu pitämään jostain rajusti sen ulkopuolelle asettuvasta bändistä, pitäisi se verhota jonkun muka-salaisen ja -hävettävän diggailun suojiin.

Guilty pleasures -diggailulla voi myös ostaa tietynlaista uskottavuutta. Joskus tapaa "GP-diggailua", johon keskustelukumppanin kuuluu vastata, ettei pitämisessä ole mitään väärää. Yleensä tällainen GP:ily keskittyy johonkin valveutuneeseen tavaraan. Esimerkiksi: "Salainen paheeni ovat Genesiksen 1980-luvun levyt". Uuu, onpa villiä.

No joo, pointtina siis se, että minkä takia pitää hävetä musiikkia josta pitää? Jos Basshunter kuulostaa hyvältä, niin sitten pidät Basshunterista, ei sitä kannata salaa kuunnella.

Minä pidän Kaija Koon musiikista - paljon. Musiikissa itselleni tärkeimpiä kriteereitä on, että tunne välittyy. Tämä kriteeri täyttyy Kaijan kohdalla täydellisesti. Kaijan tapauksessa edes paikoin melko kömpelöt synataustat eivät häiritse. ÄÄNI ja TARINAT ovat pääosassa.

Tämä ei ole mitään ironista Kaija Koo -diggailua. Tämä on ihan rehellistä artistin arvostusta, samanlaista kuin vaikka Magenta Skycoden kohdalla. Ihan sivuasiana pitää sanoa, että Apulanta osoitti A&R-nenää kun ottivat Kaijan levymerkilleen. Nuoret ainakin meillä Vantaalla pitävät Kaijaa jumalan asemassa.

Itsekin yritin olla musasnobi. Elin tätä snobiunelmaa aina siihen asti, kunnes menin Rumba-lehteen työharjoitteluun vuonna 2005. Ensinnäkin uudet kollegat tietenkin tutustuttivat valtavaan määrään uutta hyvää musiikkia, mutta samalla jätin kaikki vanhat ennakkoluulot ja aseman hakemisen bändejä luettelemalla.

Klise kuuluu, että on hyvää musiikkia ja huonoa musiikkia. Huonoa musiikkia on valitettavasti enemmän, mutta hyvää tulee joka suunnalta. Jotenkin se Basshunterin Spelar Lite DOTA (vai mikä helvetti sen biisin nimi onkaan) on ihan hyvä biisi, varsinkin videon kanssa. Basshunterin mutsi tulee valittamaan sille, että BH pelaa vain Warcraft-modi DOTAa. Sitten BH aloittaa biisin kertosäe-säkeistön, jossa toteaa saman asian. Neroutta. Olen muuten haastatellut Basshunteria. Hän oli lähinnä kiinnostunut kertomaan siitä, montaako suomalaisnaista on nainut. Hieno mies siis.

Siksi vastaankin usein kysyttyyn kysymykseen "no millasesta musiikista sä sitten itse tykkäät" (joka siis sisältää oletuksen, että musiikkitoimittajalla on joku niche-diggailuala), että ihan kaikenlaisesta. Tämä ei tarkoita "ihan kaikenlaisesta" samassa mielessä kuin missihaastatteluissa. Missien kohdalla se tarkoittaa "en oikeastaan kuuntele musiikkia paitsi bodypumpissa".

Oliko tämä sittenkin ilmeisen kertomista, vai löytyykö teiltä kiellettyjä nautintoja, joista kuitenkin vois mielummin rehellisesti puhua "musiikkina josta pidän"?

Perjantai-illan kunniaksi Kaija Koon klassikko Kaljaa pöytään.