Oijoi, The Crown.
The Crown.
Oh, The Crown.
Enpä olisi uskonut, että sarja Englannin kuningattaresta voisi olla näin mielenkiintoinen. En ole varsinaisesti kuninkaallisten fani, ja kyseinen instituutio kaikissa olomuodoissaan tuntuu vain elähtäneeltä ja turhalta.
Television kuumin nainen tällä hetkellä. Claire Foyn näyttelemä Elisabet II. Yes, please, your royal highness.
Tämä sarja ei varsinaisesti muuta mielipidettäni asiasta, mutta kuningatar Elisabet II:n (siis hän joka edelleen kansainyhteisöä hallitsee) valtakauden varhaisvaiheisiin 1950-luvulla keskittyvä sarja avaa kyllä uusia ajatusuria kuninkaallisuuteen ja koko monarkian ideaan.
The Crown on aivan käsittämättömän laadukas sarja. Usein katsomisprosessiin liittyi "voi helvetti tää on hieno" -tyyppistä huokailua. Sarjan näkökulmaa en ole koskaan aiemmin televisiossa nähnyt, vaikka tarina periaatteessa onkin samaa juonittelua, ihmissuhteita ja politiikkaa kuin vaikkapa House of Cardsissa.
Mutta yhdistettynä tuoreeseen näkökulmaan, historiallisiin tapahtumiin, hienoon kirjoittamiseen ja laadukkaaseen näyttelijäntyöhön voin puhua kymmenen parhaan koskaan näkemäni sarjan joukkoon kuuluvasta tapauksesta.
Sarjan hienovarainen ja lempeän älykäs tyyli seuraa päähenkilöidensä maailmaa viehättävästi. Miten paljon sellaista joutuu monarkki ottamaan huomioon, jota hyperindividualistinen valkoinen sosiaalidemokratiassa elävä hetero ei koskaan tule ajatelleeksikaan. Miten kaukana hän on alamaisistaan, ja miten tietoinen hän on etäisyyden tarpeellisuudesta valtansa sinetöijänä.
Saatoin myös hieman ihastua Claire Foyn esittämään kuningattareen. Niin herkkä ja vakava! Niin valtava paino harteilla! Miten macho-Philip ei tajua?????
Toisen maailmansodan jälkeen Isolta-Britannialta oli kuohittu imperialismin ajan valta pois. Murenevan entisen suurvallan fasadia piti pystyssä pääministeriksi uudelleen valittu Winston Churchill, jota John Lithgow esittää suorastaan herkutellen - joskus lipsuen Kolmas kivi auringosta -hahmonsa puolelle.
Miten nyt vielä osaisin kertoa miksi tämä on niin hieno sarja... taisin jo mainita, että kaikki tukee kaikkea. Kaikki on hienostunutta. Hovin juonittelu on kylmää. Upporikas monarkki ei ole kovin läheinen lapsilleen. Kruunun ja valtion etu tulee ensin, ihmissuhteet vasta sitten. Sarjaan uppoutuessaan saattaa hetkeksi ymmärtää mitä tämä ihminen (maailman pisimpään hallinnut monarkki, muuten) on kuningattaruutensa ensitaipaleella ajatellut, tai joutunut käymään läpi.
Monarkin elämä on eristäytynyttä. Autot liukuvat portista ulos ja toisesta sisään. Balmoralin linnan mailla on tilaa ratsastaa, mutta muita ihmisiä siellä ei näe.
Toisaalta hätkähdyttää, miten vähän kuningattarella on valtaa elämäänsä. "Yksityissihteeri" valitaan talon puolesta, koska joku hierarkian sisälle kehittynyt hierarkia näin vaatii. Hallitus hyväksyy kruunajaispäivän ja kuningaspuolison harrastukset.
Ehkä koskettavin hetki sarjassa oli se, kun Elisabetin isä, kuningas Yrjö saa kruunun veljeltään, joka päätti luopua siitä voidakseen mennä naimisiin rakastamansa eronneen naisen kanssa. Yrjö itki tyttärensä kohtaloa, joka 10-vuotiaana saa yllättäen tietää olevansa kruununperijä. On leppoisaa elellä kuninkaallisessa suvussa kun sinulla ei ole velvollisuuksia. Rahaa ja puitteita riittää, duunia ei. Mutta hallitsijan koko elämä on omistettu kruunulle - ensimmäisen kauden lopussa on jopa epäselvää pystyykö kuningatar ylläpitämään parisuhdetta. Historiaa tunteville ei pääse syntymään cliffhangeria.
Palvon. Rakastan.
