Kyllä klassikoiden lukeminen kannattaa. Ironista on, että parikymppisenä minulla oli ystävieni kanssa hankalaa hc-punk-nu metalia soittava yhtye Viha On Kihti, jolle sanoitin biisin nimeltä Klassikoiden väheksyntä, jossa siis väheksyin klassikoita. Kuitenkin vanhemmiten olen joutunut toteamaan, että monet klassiset romaanit tai vanhusten klassisiksi nostamat levyt ovat klassikoita syystä. Ennustettavaa mutta totta. Onneksi on olemassa paskojakin klassikoita.
Joka tapauksessa. Tässä horinaa kirjasta, jonka monet ovat varmaan lukeneet jo lukiossa, ja josta on kirjoitettu tuhansia analyyseja ympäri maailmaa. Rohkeasti tarjoan teille Vielä Yhden Analyysin.
Sieppari ruispellossa. Tämä on niitä kirjoja joista jokainen koululainen kuulee ensimmäisen kerran yläasteikäisenä. Joillain äikänkursseilla tämä luetaan pakollisena. Tiesin kirjasta paljon irtonaisia asioita, samoja kuin kaikki muutkin. On nuoruuden kuvaus, käytti puhekielistä ilmaisua, aiheutti kohua. Kirja ei jostain syystä ole Kindlessä myynnissä, joten en ole sitä päätynyt lukemaan. Olin alkuvuodesta työmatkalla ja paluulentoa odotellessa eksyin hyvään lentokenttäkirjakauppaa, jonka klassikkohyllystä tämän poimin. Minulla oli matkalukemisena Miki Liukkosen Todellisuuden mestari, jota olen sporadisesti lueskellut kohta puoli vuotta, mutta Mikin kikkailu ei innostanut. Tähän saumaan iski J. D. Salinger.
Alkuasenne oli sellainen "luetaan nyt sitten että mistä tässä on kyse", mutta jo muutaman sivun jälkeen puhisin innostuksesta. Salingerin kuumeisen nuoruudentuskainen päähenkilö Holden Caulfield on todella väkevästi kuvattu ja todella elävän tuntuinen. Hänen turhauttavan paskamainen "mikään ei kiinnosta" -asenteensa on niin TOTTA, niin teiniä! Eikö tämä hyväosainen kakara tajua miten onnekas hän on? Ei TIETENKÄÄN, sehän on nuoruuden idea! Hän väheksyy klassikkoja.
Kuten kirjallista tuotantoani lukeneet tietävät, minua kiinnostaa loputtomasti tuo nuoruuden ja aikuisuuden nivelkohta. Sen ennustettavuus, vaarallisuus, järjettömyys ja tunteellinen äärimmäisyys. Tätä prosessia Salinger kuvaa mestarillisesti. Lopullisten ratkaisujen tekemisen helppous, "minä lähden pois", toisaalta pohjaton ärsyyntyminen kaikesta.
Kehtaan referoida sisältöä hieman: Holden Caulfield opiskelee New Yorkin osavaltiossa sisäoppilaitoksessa. Joululoma lähestyy, mutta Caulfield on saamassa potkut tästäkin koulusta reputettujen kurssien takia. Kämppis vituttaa, koulu vituttaa, vanhemmat vituttaa, mimmit vituttaa. Oikeastaan tilanne lähtee eskaloitumaan TIETYSTI siitä, että kämppis on menossa treffeille naisen kanssa johon Caulfield on ihastunut. Rakkaus, sitähän se kaikki on. OOOON OOOON.
Sisältö on siis kunnossa. Mutta muoto on yhtä lailla onnistunut. Koko romaani on Caulfieldin suullinen tunnustus jollekin. Hänen kielensä on toisteista, ja vaikka 1950-luvun slangi tuntuu 2020-luvulla viehättävän nostalgiselta ("horsing around"), todistuksen vereslihaisuus tuntuu yhä. Holdenin selitykset ovat tietysti myös epäluotettavia, sellaisia kuin asioita itselleen hyviksi selittelevän nuoren tarinat ovat. Tyyli on todella tuntuva, lukija tuntee olevansa keskellä nuoruuden pyörremyrskyä johon aikuisella olisi tarjota helppoja ratkaisuja, mutta jotka nuoresta tuntuisivat suorastaan loukkauksilta.
Kirjan nimi on aina tuntunut mahtavan mystiseltä, eikä merkityksen selviäminen todellakaan aiheuttanut pettymystä.
Suosittelen, siis. Klassikoita ei kannata väheksyä.
