Kirja-arvostelu: Viljami Puustinen - Veljekset Gallén (eli kuinka rikoin äänikirjaneitsyyden)

Okei, minä olen vähän allerginen sille kun ihmiset sanovat lukeneensa jotain ja sitten paljastuu että he ovat kuunnelleet ko. kirjan. Minä en ole lukenut Veljekset Gallénia, sillä se oli ensimmäinen kokonaan kuuntelemani äänikirja. Ajoitus johtuu siitä, että työnantajani Nelonen lanseerasi Supla+ -palvelun, ja pakkohan sitä oli kokeilla.



Tämä ei kuitenkaan ole mainos, vaikka luonnollisesti Suplaplussaa (kavereiden kesken) suosittelenkin. Se maksaa euron pari vähemmän kuin kilpailijat kuussa, mutta siellä ei pysty lukemaan kirjoja tekstinä, eikä siellä ole käsittääkseni englanninkielisiä äänikirjoja. Äänikirjat tuovat kuitenkin kirjojen pariin ihmisiä jotka eivät lue, mistä kertoo varmaan myös sivuston suosituimpien teosten lista: Elämäkertoja ja self helppiä.

Vaan ei se väärin ole! Olen kokeillut kuunnella romaania äänikirjana, mutta sitä en kerta kaikkiaan kestä. Haluan viipyillä hyvän romaanin sivuilla, enkä halua että lukija TULKITSEE minulle romaanin. Puustisen Veljekset Gallénin tapauksessa oli lähellä että tulkinta rupeaisi häiritsemään. Mutta onneksi pääsin sitten kyytiin ja keskityin itse kokemukseen.

Luin hetki sitten Viljamin mainion Petri Walli -kirjan ja olin kuullut häneltä hyvää tiisausta tästä Veljekset Gallén -kirjasta, mutta silti tämä pääsi yllättämään. Hyvyydellään, nimittäin. Aiheellaan, ja etenkin aiheen käsittelytavalla.

Kuten Petri Wallin tarina, myös Akseli ja Uno Gallénin tarina koskettaa Viljamin omaa elämää. Wallin kohdalla hän oli satunnainen keikallakävijä, Uno Gallén taas oli hänen isoisoisänsä. Tämä kuitenkin selviää vasta jälkisanoissa (vaikka toki itse tästä tiesin kuten varmaan moni aiheesta lehtijuttuja lukenut), eli mitään kirjailijan oman persoonan kautta tehtyä retkeä tässä ei tehdä, onneksi. Mutta halusin mainita asiasta siksi, että yhteys asemoi tarinaa hienosti nykyaikaan.

Viljamin tyyli tehdä tietokirjaa on valloittava. Kaikesta näkee, että hän on kerännyt valtavan määrän tietoa, mutta hänen pyrkimyksenään ei ole esittää valtavaa määrää tietoa, vaan kertoa tarina. Tässä tapauksessa tarinan keskiöön on siivilöity kansallistaiteilijamme Akseli ja hänen isoveljensä Uno, jonka elämästä ei ennen tätä oltu juuri julkisuudessa puhuttu. Sen tarkemmin referoimatta voi todeta, että kun pikkuveljestä tuli ikoninen taidemaalari, joutui musiikista innostunut isoveli luovimaan epäonnistuneen avioliiton ja epäonnisten liiketointen läpi kohti henkistä kasvua. Tästä päästään jälleen Viljamin tyyliin: Tietokirja, elämäkerta taipuu romaanimaisiin mittoihin, kun tarinan rajaus näyttää kahden 1900-luvun taitteessa vaikuttaneen säätyläismiehen kamppailua kohti henkistä kasvua. Gallénit halajavat tietoa, he tutkivat pelkäämättä ja itseään säästämättä henkimaailmaa ja salatieteitä, ja – etenkin Unon tapauksessa – löytävät Vapaamuurarien polulta apua oppimiseen, taiteita unohtamatta.

Ja kuten hyvät romaanit, jättää Veljekset Gallén mehukkaimmat oivalluksensa lukijan pohdittavaksi. Ei siksi, että kirjailija jättäisi lukijalle osan vastuusta, vaan siksi, että tietoa ei ole, mutta se on sivuseikka. Oliko Uno itsekäs haihattelija? Miksi hän ei halunnut olla enemmän läsnä tyttärensä Lullanin (eli Viljamin isoäidin) elämässä? Oliko Unon ruotsalainen vaimo Ellen kammottava akka vai aikansa naiskuvan uhri?

Romaanimaisten ainestensa lisäksi kirja tietysti tarjoaa oikeasti paljon tietoa tuon ajan suomalaisesta taiteilijaelämästä. Olin kuvitellut että jo eläessään kuuluisuutta nauttinut Axel Gallén olisi luutunut paikoilleen kartanoihinsa rahaa tienaamaan, mutta hänkin etsi ja vaelsi elämänsä loppuun saakka, miettimättä rahaa tai sen puutetta. Lopulta hänen leskirouvansa joutui vanhoilla päivillään antamaan pianotunteja itsensä elättääkseen. Mutta toisin kuin Uno, matkustivat Akseli ja vaimonsa Mary useimmiten yhdessä, usein lapsetkin mukanaan.

Akselin ja Unon äiti Mathilda oli myöskin suorastaan mieletön hahmo, joka vanhoille päivilleen asti neuvoi poikiaan Hikha-nimiseltä hengeltä saamillaan tiedoilla. Teosofit, Alastair Crowley ja spiritistmi todellakin mainittu. Harmi että Perttu Häkkinen on kuollut (lepää rauhassa <3), sillä hän olisi varmasti nauttinut tästä kirjasta.

Ei ole epäilystäkään, etteikö tämä kirja olisi pakollista luettavaa meistä jokaiselle. Tämä on historiaa, self helpiä ja romaanitaidetta erittäin korkealla tasolla. Tai kuunneltavaa, äänikirjatoteutus oli tosiaan onnistunut. Kuvia ei äänikirjassa näe, mutta kun googlasin löysin Hesarin jutusta muutaman (aion ostaa kirjan hyllyyn). Uno Gallén näytti varsin karismaattiselta hepulta, kuin sekoitukselta Olavi Uusivirtaa ja Eero Milonoffia. Karismaattinen tai ei, hän kuoli yksin pienessä asunnossa Manhattanilla vuonna 1919, vietettyään sitä ennen aikaa kahdessa eri mielisairaalassa. Tätä ennen hän oli kuitenkin saavuttanut Vapaamuurareissa korkean tason ja saavuttanut mainetta muusikkona ja arvosoitinten korjaajana. Hän ei kertonut tästä menestyksestään kenellekään Suomessa.

Etsijän teema ulottuu tietysti myös juuriaan etsivään kirjailija Puustiseen. Kuunneltuani kirjan loppuun minulle tuli kohotettu ja herkistynyt olo. Koin kylmikset (ehkä Hikha-henki) ja silmäkulmaan kihosi kyynel kun mietin Viljamia isoisoisänsä hautauspaikalla Brooklynissä, etsinnän päätepisteessä. Sitten mieleeni tuli Death Cab for Cutien biisi Bixby Canyon Bridge ja sen kohta: "And then it started getting dark/ I trudged back to where the car was parked/ No closer to any kind of truth/ as I must assume was the case with you."

This entry was posted in ,,,,,. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...