** Tämä arvostelu/lukuvinkki on jaettu spoilaavaan ja ei-spoilaavaan osuuteen, spoilereita vasta myöhemmin, vahingossa et tule spoilatuksi **
Se Pitkän päivän ilta on kyllä täydellinen kuvaus ihan elokuvamuodossakin siitä, millaisia kirjoja Kazuo Ishiguro tekee. Never Let Me Go:sta nimittäin tunnistaa helposti tuon saman tekijän. Ilmassa on vakavaa retrospektiivisuutta, vaivatonta mutta anti-pröystäilevää muodon hallintaa, isoja teemoja ja liian helppojen vastausten välttelyä.
Kuten Pitkän päivän ilta, myös tämä kirja sijoittuu Englantiin. Google paljasti, että Ishiguro muutti Britteihin ollessaan 7-vuotias, mikä kyllä näkyy hänen sävyssään ja tyylissään. Siinä on samaa varmuutta ja vähäeleisyyttä kuin Ian McEwanilla, ja tietysti koko saarivaltion hillitty olemisen tapa välittyy tästäkin kirjasta. Brittiläistä huumoria Ishiguro ei harrasta. Eikä kyllä minkään muunkaan maalaista.
Monessa kohtaa tulee fiilis, että tämä kirja on ensi sijassa taitava. Kirjan teemaa ei varmaankaan ole tarkoitettu järkyttäväksi, eikä se myöskään ole moraalisatu. Draama ja substanssi syntyy päähenkilön taaksepäin suuntautuneesta katseesta, jonka Ishiguro antaa harhailla tavalla, joka tekee lopputuloksesta hyvin elävän. Kuten kaikissa hyvissä "spefi"-scifi-dystopia-kirjoissa, myös tämän kohdalla tuntee, että kirjoittaja on ajatellut romaanin maailman paljon laajemmin kuin mitä kirjassa paljastaa. Lavasteesta ei ole maalattu vain kuvassa näkyviä osia, kuvan ulkopuolinen maailma on piirretty yksityiskohtia myöden.
Lyhyesti sanottuna, suosittelen, vaikken innosta kirkuen kirjaa ahminutkaan. Ensisijaisesti taitavaa romaanitaidetta, ei niinkään elämää muuttavaa kirjallisuutta. Muodon hallinta korkealla tasolla.
**TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA**
En lukenut etukäteen edes takakansitekstiä, musitan vain että joku lukemani yksityiskohta sai kiinnostumaan nimenomaan tästä Ishigurosta. Pääsin silti aika nopeasti jyvälle mitä "donorit" ja "carerit" tekevät. Ishiguron tapa kirjoittaa elintenluovuttajiksi kloonatuista lapsista on ihastuttavan kauhistelematon. Myös kloonien tuntemukset välttelevät helppoa reittiä, jossa silvottavaksi vietävä vanhemmaton ihminen huutaa ja kirkuu kun kasvottomat hoitajat vievät hänet leikkaussaliin. Ei, Never Let Me Go:n kloonit kyllä tietävät mikä heitä odottaa, koska sisäoppilaitos on heidät siihen eufemismien turvin valmistanut.
"We took away your art because we thought it would reveal your souls. Or to put it more finely, we did it to prove you had souls at all."
Kuten todettua, kloonien kasvattamisen moralisointi ei ole kirjan pääpointti, vaan Kathyn iän myötä kasvava kyky arvioida omaa elämää. Antaa asioita anteeksi ja nähdä nuoruuden pyristely jopa hieman huvittavana. Ei sinänsä mitenkään pätemätön allegoria ihan arkiseen vanhuuteen, kasvamiseen.
Ishiguron hienovarainen tyyli jätti suurimmat heilahdukset itsellänikin syntymättä, mutta jo mainittu tekemisen varmuus ja kaikenlainen järkähtämätön osaaminen tekivät tästä silti nautittavan lukukokemuksen.
Tämän piti olla kirjakerhon seuraava kirja, mutta eihän tässä nyt voi kokoontua. Että katsotaan sitten joskus.
