O on luettu. "Kirjakevään tapaus". Jos olet helvetin lyhytpinnainen voin sanoa heti, että tämä arvio on positiivinen, O lunasti kaiken hypensä ja aika paljon päällekin. Toisaalta jos olet niin lyhytpinnainen, että tämä on maksimitta jonka jaksat kirja-arviota lukea, O on sinulle väärä kirja.
Pahoittelut muuten blogin hiljaisuudesta. Minulla oli toinen kirjoitusprojekti joka vei kaiken aikani, ja sitten päätin vain lomailla. Tein nimittäin puolisolleni ja tytärpuolelle lahjaksi 100-sivuisen lastenkirjan, jossa he seikkailevat satumaailmassa joka vilisee viittauksia meidän arkielämään. Voin kertoa tästä lisää myöhemmin, mutta se oli antoisa kokeilu.
Mutta siis O ja Miki Liukkonen. Tämä oli ensimmäinen Liukkoselta lukemani teos. Wikipedia kertoo, että häneltä on aiemmin ilmestynyt kolme runokokoelmaa ja yksi romaani.
Tämän teoksen ennakkohype pyöri somekuplassani sen verran kiivaana, ja kirjan yhteydessä mainittiin niin houkuttelevia vertauskohtia, että minun oli pakko tarttua O:hon.
Tavallaan vertauskohdat myös pelottivat – tai oikeastaan lähinnä vertailu David Foster Wallacen Infinite Jestiin, josta olen kirjoittanut ehkä tämän blogin parhaan tekstin, ja joka on yksi lempikirjoistani.
Olisi ollut O:n kannalta helpompaa, jos en olisi nähnyt vertauksia Infite Jestiin ennen lukemaan ryhtymistä. Toisaalta olisin varmasti tullut samaan lopputulokseen, mutta nyt kirjan alku vaikutti jotenkin niin ilmeisen wallacemaiselta, että ehdin jo ärtyä ensimmäisen sadan sivun aikana.
Esimerkiksi: Infinite Jestin päähenkilö Hal on tenniskoulussa opiskeleva nuori urheilijalahjakkuus, jolla on ongelmallinen isäsuhde (kirjan lukeneet: understatement, eikö). O:n päähenkilö Jerome on uinnin valmennusryhmässä harjoitteleva nuori urheilijalahjakkuus, jolla on ongelmallinen suhde vanhempiinsa. Kuitenkin niin, että O:ssa Jeromen suhde vanhempiinsa ei ole millään lailla kirjan tarinan kannalta tärkeintä antia, toisin kuin Infinite Jestissä.
Mutta myöntänette yhtäläisyydet. Toki esimerkiksi tietynlainen fantasia-realismi ja mielenterveysongelmien suuri rooli yhdistävät myös.
Pikku hiljaa lakkasin kuitenkin vertaamasta kirjoja keskenään, vaikka väittäisin, että Infite Jest on vaikuttanut Miki Liukkoseen paljon. Tai ehkä sitä ennen tulleet mammutit Thomas Pynchonilta, mutta joka tapauksessa mammuttimaisuus, kesken luvun toiseen paikkaan ja henkilöön siirtyminen, fantasia-realismi, runsas alaviitteiden käyttö ja kulttuuriset viittaukset voidaan laskea Infinite Jest -vaikutteeksi.
Sen verran vielä IJ:stä, että jos sen ytimessä tutkittiin riippuvuuksia, on O:n ydinmehua on ehdottomasti neuroottisuus.
O ei ole niinkään tarina kuin välähdyksiä ihmisistä, vaikka suht looginen juonentapainen tapahtumia yhdistääkin. Mistään Aristoteleen mallin mukaisesta alku-keskikohta-loppu-juoksutuksesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan tarina on ikään kuin nukkea roikottava näkymätön siima. Nukkejen liikkeet ovat tärkeämpiä.
Parasta O:ssa on runsaus. Henkilöillä on ajallisesti noin viikko aikaa esittää paikkansa suhteessa tarinan tärkeimpään osaseen, eli Emilia Jensenin kirjoittamaan näytelmään. Tosiasiassa Liukkonen antaa hahmojen hyppiä ajassa sinne tänne, tarjoillen niin herkullisia sivutarinoita, että niistä olisi saanut helposti oman romaanin, tai ainakin pitkän novellin, aikaiseksi. (Argh, pakko mainita, että Infinite Jestissä oli täysin sama juttu). Esimerkiksi: Nikola Teslan apulaisena työskennelleen Zoltanfin sukusaaga, puutarhavajaansa eristäytynyt perheenisä, munakoisoja soittava professori, Teslan kokeiden johdosta aikavääristymiä aiheuttavasta metallista tehty liukumäki tai psykologis-urheilullinen uutta huumetta testaava salaseura.
Olen viehtynyt pitkiin romaaneihin. Ehkä lukukokemuksen ajallinen kesto auttaa imeytymään maailmaan, ja toisaalta pienet kauneusvirheet antaa helpommin anteeksi kuin kompaktimmassa ilmaisussa, jossa jokaisen pisteen täytyy olla kohdallaan.
Toki Liukkosen kieli tekee myös vaikutuksen, mutta näin pitkässä kokonaisuudessa ainakin minun on mahdotonta arvioida mikä jaksoo toimii paremmin kuin joku toinen.
Tallentamistani lainauksista löytyi hauska yksityiskohta. Sekä sivulla 387 että 429 sanotaan: "Aurinko oli liekkaussalin lamppu kaupungin ruumiin yllä." Ja kummallakin kerralla olen kokenut lauseen tallentamisen arvoiseksi.
Tallensin myös tällaisen, koska se muistutti minua Dylanin biisistä Gotta Serve Somebody:
"Ole hyvä vaan", viesti jonka Magnus ymmärsi hetkessä kehotukseksi jatkaa putkamerkintöjen jaloa perinnettä ja hän sanoi ääneen: "Selvä pyy", nosti jopa käden lippaan, sillä kaikkihan me jotain tottelemme, jos emme kuittia putkanpöntön juurella niin jotain vierasta osaa itsessämme."
Rakastan myös järjettömyyksiä, ja aluksi tarpeettomilta tuntuvia sivupolkuja. Tuntuu oudon kotoisalta sinkoilla O:n järjettömien henkilöiden keskellä, vaikka neurooseista minulla ei olekaan mitään kokemusta.
O ei yritä olla sukupolven tai minkään ihmisryhmän romaani. En ole edes varma, kannattaako siitä yrittää irroittaa mitään sanomaa. Välillä tuntuu, että monet käsitellyt teemat ovat mukana ironisesti - kuten esim. "kännykkäsukupolven" tai internetin käyttämisen taivastelu – aivan kuin Liukkonen tekisi pilkkaa nykyajan taivastelijoista. Toisaalta kirjassa on paljon ymmärrystä, ja se on pienen ihmisen puolella.
Niin, ehkä sitä voisi pitää O:n sanomana. Jokaisella vastaantulijalla on joku taistelu josta sinä et tiedä mitään, älä tuomitse, vai mikä se latteus nyt onkaan.
Joka tapauksessa, minulle O on parhaita suomalaisia romaaneja koskaan. Huomaan, että mitä pidemmäksi tämä "arvio" muodostuu, sitä enemmän löytyisi uutta sanottavaa. Parempi siis jättää teksti tähän, ja jatkaa spekulaatiota kirjakerhossa ja muissa tilanteissa joissa kirjoista puhutaan.
