Minun on pitänyt itse asiassa lukea muitakin Pirkko Saision kirjoja, mutta lukuisat kehut sosiaalisessa mediassa saivat tarttumaan ensimmäisenä tähän, hänen uusimpaansa. Olenpa kirjaharrastajien someissa nähnyt jopa Passion Finlandia-palkintoa penääviä kantoja. En ota kantaa kun en ole lukenut muita ehdokkaita. 

Passio on iso kirja. Paitsi kooltaan (hiplasin kirjakaupassa mutta luin e-kirjana), myös teemoiltaan ja skaalaltaan. Passio käsittää kahdeksan tarinaa jotka liittyvät toisiinsa vähintään kirjan läpi kulkevan kultaköntin verran. Kirja alkaa 1400-luvun Firenzestä missä painava kultakoru taotaan, ja päättyy 1950-luvun Helsinkiin missä korusta on jäljellä enää vain hyvin pienessä määrin kultainen likko. 

Lukijalle välittyy vahva tunne siitä, että Saisio on käyttänyt aikaa ja vaivaa aikakausien ja historiallisten yksityiskohtien tutkimiseen. Hän ei ole onneksi lähtenyt toistamaan Mika Waltarin Mikael Karvajalan kaavaa, jossa päähenkilö sattuu aina paikalle historallisesti merkittävien tapahtumien aikaan. Ei, Passiossa vilahtelee kyllä oikeitakin henkilöitä (lähinnä tulee mieleen Venäjän tsaari Katariina Suuri jonka esiintyminen kirjassa on sinänsä osuva sattuma, että juuri hän aloitti valtakaudellaan 1700-luvulla Ukrainan venäläistämisen siinä onnistumatta - samaa epätoivoista saagaa jatkaa nyt toveri Putin), mutta pääasiassa tavataan fiktiivisiä henkilöitä historiallisesti uskottavissa ympäristöissä. 

Jossain kohtaa periodirakenne kävi hieman uuvuttavaksi, mutta nautin kyllä siitä, ettei Saisio ole rakentanut Passioon mitään alleviivattua logiikkaa tai aasinsiltoja eri aikojen ihmisten välille. Tai luulen, että juuri se on yksi romaanin ajatuksista: Kiiltävä alkuaine saa aikaan ihmisissä erilaisia reaktioita ja joka tapauksessa se on arvokas vaihdannan väline jonka edestä ollaan valmiita vaikka tappamaan. Ihmisiä syntyy ja kuolee ja alkuaine jatkaa olemistaan välittämättä siitä kuka sitä milloinkin kantaa ympäri maita ja mantuja. 

Passio ei kai suoraan ole sama kuin kärsimys, mutta sitäkin kirjassa on. En tiedä onko Saisio halunnut erityisesti nostaa esiin naisten kärsimystä läpi vuosien, vai onko se vain seurausta historiallisesta tarkkuudesta, mutta pelkkiä statisteja naiset eivät romaanissa kuitenkaan ole. Kärsimystä pääsevät kokemaan niin naiset kuin miehetkin, eli mikään sukupuolikommentaari tämä ei ole. Kuten jo totesin, ei kirjassa muutenkaan ole selkeää tarinallista teemaa, Saisio vain näyttää ihmisiä ajassaan, heille kaikille on yhteistä vain se, että Firenzessä 1400-luvulla valmistetun kultakorun materiaali koskettaa jotenkin heidän elämäänsä. Periaatteessa nautin juuri tällaisesta romaanimuodosta, mutta pituus ja joidenkin tarinoiden tylsyys (virolainen taidemaalari, wieniläinen pankkiiri) latisti hieman lukukokemusta. 

Helposti positiivisen puolelle tämä kuitenkin jää, ja rohkaisee tarttumaan vihdoin niihin muihinkin saisioihin. 

Kuten niin monesti aiemminkin, tämän kirjailijan nimi tipahteli enemmän kavereiden puheissa tai somessa kuin missään kirjallisuusmediassa. Tai siis että en ole löytänyt itselleni sopivaa kirjallisuusmediaa seurattavaksi. Pitäisi kai lukea niitä Hesarin kirja-arvosteluja aktiivisemmin. Joka tapauksessa Elena Ferranten Napoli-tetralogia (neljä kirjaa, Wikipediassa käytettiin tuota sanaa) on PUHUTTANUT KIRJAPIIREJÄ viime vuosina. Ja nyt, kolme vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen minäkin hyppään fanittajien eli FERRANTERIEN joukkoon. Tai ainakin suhtaudun tähän kirjaan myötämielisesti, jos en nyt ihan fanita.

Vielä ennen varsinaiseen kasvispihviin pääsemistä on pakko sanoa, että en muistanutkaan miten kökkö Elisa Kirjan iPad-äppi on. JOstain syystä sivujen kääntäminen toimii muutaman sekunnin viiveellä, ja auta armias jos ruutu vahingossa kääntyy vaaka-asentoon - koko kirja sekoaa hetkeksi. Olikin miellyttävää palata takaisin Kindle-sovelluksen puolelle kun ryhdyin lukemaan The Dirt -kirjaa josta tässä blogissa myöhemmin asiaa.

Elena Ferrante on salanimi, mikä on minulle aivan se ja sama, koska en joka tapauksessa tuntisi italialaisia kirjailijoita. Aavistuksen masentavaa on se, että tämä on asia josta Ferranten kohdalla lähinnä kirjoitetaan. Miksi hän käyttää pseudonyymiä, kuka hän on oikeasti. Hesarista löysin kaksi aihetta koskevaa juttua, mutten ainuttakaan arvostelua Ferranten romaaneista. Tai sitten haku ei toiminut.

Loistava ystäväni on siis Napoliin sijoittuvan neliosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa. Kirja kertoo kahdesta napolilaisessa työläislähiössä kasvavasta tytöstä ja heidän elinpiiristään. Kertojahahmo Elena (joskus Lenú) on perinteinen "kympin tyttö", ahkera suorittaja jonka eämää hallitsee epävarmuus siitä, millaisena muut hänet näkevät. Hänen loistava ystävänsä Lila taas on poikatyttö, joka ainakin päällepäin vaikuttaa itsevarmalta eikä välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta kirjan alku oli aika jähmeä. Jostain syystä tekstin rytmi häiritsi minua aluksi. Aggressiivinen pilkutus teki kerronnasta töksähtelevää, mutta sitten joko totuin siihen, tai sitten tekstin rytmi muuttui rennommaksi. Ehkä italian kieli on kirjoitettuna lyhytrytmistä, ja suomentaja oli yrittänyt siirtää tämän suomenkieliseen muotoon. En tiedä. Italiaa en kuitenkaan osaa, joten siksi suomennos, joka kyllä kokonaisuutena tuntui toimivalta hankalan alun jälkeen.

Elenan ja Lilan kotilähiö on ahdistava paikka. Ihmiset ovat köyhiä, ja ne jotka eivät ole, ovat luultavasti hankkineet rahansa epärehellisin keinoin. Työläislapset eivät juuri koskaan poistu lähiöstään, ja sitten kun poistuvat, tuntuu Napolin keskusta kuin toiselta maailmalta.

Ferrante osaa rakentaa ympäristön ahdistavuuden tunnun todella hienosti. Lähiö tuntuu omalta valtakunnaltaan, jonka ulkopuoliset asiat rupeavat pelottamaan lukijaakin. Samoin yleistä ilmapiiriä hallitseva väkivaltaisuus ja miehisen kulttuurin kunniakäsityksen idioottimaisuus tulevat hienosti esiin. Naiseus ja naisen asema italialaisessa kulttuurissa ovatkin kirjan pääteemoja. Nuoria naisia himoitaan, heidän kunniaansa suojellaan pyytämättä, heidän eteensä ollaan valmiita tekemään vaikka mitä, vaikka toisaalta heitä ei kuunnella eikä heillä ole omiin asioihinsa kovinkaan paljon sananvaltaa.

Opettajan rohkaisemana Elena kuitenkin jatkaa opiskeluja kansakoulun jälkeen, vaikka hänen äitinsä halveksuu päätöstä. Lila ei tule kouluun vaan valitsee erilaisen polun. En viitsi spoilata, mutta tämä jännite on myös kuvattu erittäin todentuntuisesti. Tai ehkä "todentuntuisesti" on väärä sana, mutta vahvasti ja oivaltavasti.

Kirjassa viehättää sen rosoisuus, vahva tunnelma, tietynlainen "SIELUN VIISAUS" tai millä fakin nimellä sitä nyt kutsuisi ja sukupuolinen näkökulma. Myöskin kirjan rakenne on hieno. Alussa jo eläkeikäinen Elena kuulee Linan lapselta, että äiti on kadonnut. Sitten palataan lapsuuteen, ja siihen, että Lila on aina sanonut että joskus hän vielä järjestää oman katoamisensa.

Tuntuu jotenkin raskaalta, että tästäkin on nyt sitten neljä osaa kun Knausgårdin kuutonenkin on vielä kesken ja paljon muuta hienoa pitäisi lukea, mutta jossain vaiheessa minun on kyllä pakko lukea nuo muutkin osat.

Hype on siis ansaittua, tulee aktiivinen kirjabloggaajanne kertomaan teille kolme vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen.

Olen varsinkin nykyisen duunini myötä miettinyt todella paljon laulujen kirjoittamista, ja ehkä vielä enemmän niiden kirjoittajia. Olen toki aina ihastellut biisien tekemistä ja sitä käsittämätöntä taikaa joka syöksee yhdestä tai muutamasta ihmisestä jotain niin selittämätöntä ilmoille, että ihmiset vielä kymmenien vuosien päästäkin murtuvat itkuun tai nousevat murheen alhosta sen vaikutuksesta. Olinhan itsekin nuorempana bändissä, synnyttämässä sellaisia klassikkobiisejä kuin Klassikoiden väheksyntä, Vajaa vajaa tai Selkäänpuukota minua – kyllä minä tiedän näistä jutuista hei!

Nykybiisinkirjoittamiseen olen sukeltanut lähinnä Ross Golanin mainion ...And the Writer Is -podcastin avulla, josta kirjoitin kesällä  (ja jonka uusissa jaksoissa loistavat mm. Julia Michaels, Charlie Puth ja Jack Antonoff).

Kun luin, että Eetu Kauppinen on toimittanut kokoelman tekstejä, joissa suomalaiset biisinkirjoittajat kertovat omien laulujensa synnystä, "marssin" suoraa päätä Elisa Kirjan nettisivuille ja pistin Visan laulamaan. Sitä laulua en kirjoittanut minä, vaan Adam Smith, mutta  se ei liity tähän.

Kirja oli antoisa, lähinnä siksi, että lauluntekijät saivat kertoa tekemisistään omalla äänellä, eikä kirjaa ole toteutettu esimerkiksi haastatteluin. Tästä syystä esimerkiksi kirjan päättävän A. W. Yrjänän (jonka Päiväkirjat-kirjaa suosittelen muuten kaikille) teksti on Porvoon siiderikeisaria omimmillaan. Loistava teksti, joka toivottavasti käy ilmi tästä näytteestä:

Ja mistä eksentrisyydestä minua ikinä onkin epäilty, se on totta. Minun tehtävänäni on kirjoittaa astroteologiaa. Joku muu voi kronikoida lemmetja erot, maitopurkit ja hiusmuodit. Minä laulan siitä, mitä tapahtuu kulissien takana.

Oikeastaan jokaisen laulunkirjoittajan tarina on omalla tavallaan kiehtova. Tämä tarkoittaa sanoa, että kirja on onnistunut. Ilmeisesti kirjan toimittanut Kauppinen on antanut ohjeeksi kerrata omaa uraa kirjoittajana, ja sitten avata metodeja, sen verran yhtenäisiä ovat tekstit rakenteeltaan, ehkä mainittua Yrjänää ja Olavi Uusivirran viisaan filosofista katselmusta lukuunottamatta.

Muita kertojia ovat Asa (fanboy nyt ja aina), Chisu, Iisa, Jarkko Martikainen, Jouni Hynynen, Olavi Uusivirta, Maija Vilkkumaa ja Samae Koskinen.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin se laulunkirjoittaminen, josta syystä tähän kirjaan tartuin. Tässäkin kirjassa törmää muutamaan usein kuultuun käsitteeseen, joissa on siis pakko olla jotain perää. Erno Paasilinna on sanonut, että kirjailijaksi ei synnytä, vaan on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.

Monet kirjan kirjoittajista todistavat tämän puolesta: Sulkeutumalla itseensä lauluista tulee liian ahtaita. Jos taas elät vain muusikon vuosikellon mukaan, jossa tehdään levy, promotaan sitä ja sitten kierretään keikoilla, rupeat lopulta kirjoittamaan biisejä kiertueista tai muusikkona olemisesta. Se taas ei ole useinkaan kiinnostavaa (no, poikkeuksiakin on, läjäpäin), joten on ehdittävä elää, tai ainakin ruokkia aivojaan kulttuurilla, keskusteluilla, kuvilla, teksteillä ja millä tahansa stimuloivalla materiaalilla.

Toinen vahvaa todistusta keräävä väite on se, että pitää vain kirjoittaa. Ainakin Hynynen, Samae Koskinen ja muistaakseni Iisa kertovat, että ei auta muu kuin rutistaa. Aluksi tai välillä syntyy paskaa, mutta ilman sitä ei synny timanttiakaan.

En muuten tiedä, että miksi ryhdyin kiteyttämään näitä neuvoja tähän tekstiin kuin joku konsultti. Mutta oli mielenkiintoista bongata näitä yhtäläisyyksiä!

Etenkin ihailen sitä seikkailijanhenkeä, jota biisinkirjoittajilla täytyy olla. Kerta toisensa jälkeen he lähtevät etsimään mielestään jotain, jota ei hetki sitten ollut olemassa. Saattaa olla, että tämän prosessin tuloksena syntyy jotain, jota ihmiset laulavat häissä tai hautajaisissa, tai sitten saattaa olla, että musiikkikriitikko kertoo kyseisen biisin olevan paskin biisi maailmassa ikinä. Eikä biisin vastaanotto ole se olennainen asia, vaan se luottamus, että jotain syntyy. On myönnettävä itselleen, että on biisinkirjoittaja, ja sitten on vain kirjoitettava.

Koskee muutakin kirjoittamista. Tätäkään blogikirjoitusta ei ollut olemassa vielä puoli tuntia sitten, ja nyt se on tässä, valmiina kohtaamaan aikalaisten ja jälkipolvien silmät. En nyt sano, että vuodatin synnyttäessä sydämeni verta, mutta pieni pala minusta tähän valui.

Jostain kumman syystä kuulen tämän kirjan nimen laulettuna California Dreamin' -biisin nuotilla. Koko ajan. Raskasta.

Sarasvatin hiekkaa ilmestyi yli kymmenen vuotta sitten, ja melkein siitä asti on aina välillä ollut sellainen fiilis, että tämä täytyy lukea. En ole mikään suurensuuri trillerikirjallisuuden ystävä, mutta tässä kirjassa pääasia on Isomäen tiedetaustasta johdetuilla maailmanlopun visioilla, joten uskalsin tarttua toimeen.

Periaatteessa ei olisi kannattanut. Isomäen lukuisista tietokirjoista olisin saanut yhtä tarkkaa (tai tarkempaakin varmasti) ja pelottavaa tietoa siitä, mitä ilmaston lämpeneminen voi pahimmillaan aiheuttaa. Ihmisiä saattaa kuolla miljardeittain, ja loppujen eloonjäännistä ei ole mitään takeita, jos napajäätiköt valahtavat veteen ja aiheuttavat megatsunamin (kainuulaiset kuitenkin selviävät, ainakin tässä kirjassa).

Romaanina Sarasvatin hiekkaa on valitettavasti todella köpöinen. Massiivisten tapahtumien kehittelyyn ja kuljetukseen käytetään aivan liian vähän aikaa, jotta lukija pääsisi maailmaan sisään. Sitten kun jotain tapahtuu, se on antiklimaattista väistämättömyyttä, jossa ihmiset ovat vain tiellä.

Henkilöhahmoja Isomäki ei osaa kehitellä ollenkaan. Hän on jostain esikuvistaan saanut päähänsä, että pitää olla romansseja. Niitä on kaksi. Kummallakaan ei mitään tekemistä tarinan kanssa. Ei edes henkilöhahmojen, itse asiassa. Ne vain ovat, kuin parodioina jännityselokuvien pääparien romansseista. Hetkeäkään lukijalle ei tule sellainen fiilis, että tässä kuvaillaan kahden ihmisen tunteita, vaan kaikki on kuin James Bond -leffan romanssia nukketeatteriversiona.

Katastrofin teoreettisia taustoja Isomäki pyörittelee ihan viihdyttävästi, mutta jos tästä olisi halunnut tehdä lukukelpoisen romaanin, hän olisi tarvinnut jonkun draaman ja ihmisen päälle ymmärtävän kirjoittajan apua.

Kuten alussa totesin, lienee parempi vaihtoehto lukea joku Isomäen lukuisista tietokirjoista kuin hänen romaanejaan, ainakin tämän näytteen perusteella. Taustat viihdyttävään "ekotrilleriin" ovat olemassa, mutta kaikki muu pragaa. Kirja oli jopa liian lyhyt! Jos tämän genren mestari Neal Stephenson olisi ollut asialla, 357 sivun kohdalla oltaisiin vasta esitelty alkupremissi ja henkilöt. Mutta ne olisi esitelty tavalla, joka saisi lukijan janoamaan seuraavia tuhatta sivua, eikä tuhahtelemaan pettyneenä, kuten Sarasvatin hiekkaan:n tapauksessa.

Ei jatkoon.

Iltaa. G'afton.

Ihan ensimmäiseksi täytyy mainita, että Elisa Kirjan iPad-appi on Kindleen verrattuna kankea, mutta silti sen verran toimiva, että enenevässä määrin tulee luettua myös suomenkielistä kirjallisuutta digitaalisessa muodossa. Hyvä Elisa. Hinnatkin ovat sopuisia, varsinkin kun tulee yleensä ostettua tarjouksia. Tämä kirja maksoi muistaakseni 5 euroa.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on yksi niistä kirjoista, jotka toistuvasti mainitaan kirjablogeissa tai somessa kun ihmiset kyselevät lukusuosituksia viime vuosina ilmestyneistä kirjoista. Lisäksi se oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi ilmestysmisvuonnaan 2014, mutta Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät korjasi potin (sekin lukulistallani). Joka tapauksessa tässä on ihan riittävästi syytä tarttua toimeen.

Kirja on Kinnusen romaanidebyytti, ja sellaiseksi todella taitava ja hallittu. Kirja kertoo Oulun lähellä pienessä pitäjässä asuvasta suvusta kolmessa polvessa. Kirja alkaa kunnankätilöksi valitun Marjan tarinoilla 1800- ja 1900-lukujen taitteesta, ja hyppii sitten löyhän kronologisesti eri perheenjäsenten näkökulmien välillä, päätyen 1990-luvulle.

Perheenjäsenten elämään päästään mukaan muutaman tunnin väläysten kautta. Näistä hetkistä Kinnunen rakentaa hienosti historiallista romaania sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta, mutta myös henkilökuvaa naisten ja homojen asemasta tuon ajan Suomesta.

Tunnistan kaiken tämän taidon ja upeuden, ja ymmärrän miksi palkintoraadit ovat rakastaneet kirjaa (Finlandia-ehdokkuuden lisäksi monta palkintoa ja ehdokkuutta). Neljäntienristeys on Vakava Suomalainen Nykyromaani, joka ei päästä itseään helpolla. En tiedä miksi, mutta minua on aiemminkin ottanut päähän tendenssi kirjoittaa suomalaiset aina joksikin stoalaisiksi sankareiksi, jotka 70 vuotta lyövät päätään seinään ja kuolevat sitten oman paskansa keskelle.

Ei kai se elämä edes siellä Oulun seudulla ole niin kamalaa? Luin juuri hetki sitten Hemingwayn Vanhus ja meren  ja Cormac McCarthyn Blood Meridian on yksi lempikirjoistani ikinä. Niissä ei ole huumoria ja ne ovat vakavia, mutta silti ne jotenkin hengittävät vapaammin, kohottavat lukijaa. Tai ainakaan ei tunnu, että kirjan henkilöt olisivat jotenkin epäluonnollisen jumissa koko ajan.

Neljäntienristeys on siis enemmänkin kohtauksia loistavasta romaanista, mutta siitä puuttuu paljon. Ja kyllä minä tietysti tajuan, että kirjailija on halunnut lukijan kuvittelevan sen elämän lyhyiden katkelmien ympärille, mutta en minä nyt sitä tarkoita. Vaan sitä, että puristamalla henkilöitään Kinnunen on luonut heistä jotenkin yksiulotteisia, vaikka ajatuksen tasolla heissä on paljon symboliikkaa ja materiaalia.

Ei siis suosikkikirjojeni joukossa tämä.