Lukuvinkki: Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa

Jostain kumman syystä kuulen tämän kirjan nimen laulettuna California Dreamin' -biisin nuotilla. Koko ajan. Raskasta.

Sarasvatin hiekkaa ilmestyi yli kymmenen vuotta sitten, ja melkein siitä asti on aina välillä ollut sellainen fiilis, että tämä täytyy lukea. En ole mikään suurensuuri trillerikirjallisuuden ystävä, mutta tässä kirjassa pääasia on Isomäen tiedetaustasta johdetuilla maailmanlopun visioilla, joten uskalsin tarttua toimeen.



Periaatteessa ei olisi kannattanut. Isomäen lukuisista tietokirjoista olisin saanut yhtä tarkkaa (tai tarkempaakin varmasti) ja pelottavaa tietoa siitä, mitä ilmaston lämpeneminen voi pahimmillaan aiheuttaa. Ihmisiä saattaa kuolla miljardeittain, ja loppujen eloonjäännistä ei ole mitään takeita, jos napajäätiköt valahtavat veteen ja aiheuttavat megatsunamin (kainuulaiset kuitenkin selviävät, ainakin tässä kirjassa).

Romaanina Sarasvatin hiekkaa on valitettavasti todella köpöinen. Massiivisten tapahtumien kehittelyyn ja kuljetukseen käytetään aivan liian vähän aikaa, jotta lukija pääsisi maailmaan sisään. Sitten kun jotain tapahtuu, se on antiklimaattista väistämättömyyttä, jossa ihmiset ovat vain tiellä.

Henkilöhahmoja Isomäki ei osaa kehitellä ollenkaan. Hän on jostain esikuvistaan saanut päähänsä, että pitää olla romansseja. Niitä on kaksi. Kummallakaan ei mitään tekemistä tarinan kanssa. Ei edes henkilöhahmojen, itse asiassa. Ne vain ovat, kuin parodioina jännityselokuvien pääparien romansseista. Hetkeäkään lukijalle ei tule sellainen fiilis, että tässä kuvaillaan kahden ihmisen tunteita, vaan kaikki on kuin James Bond -leffan romanssia nukketeatteriversiona.

Katastrofin teoreettisia taustoja Isomäki pyörittelee ihan viihdyttävästi, mutta jos tästä olisi halunnut tehdä lukukelpoisen romaanin, hän olisi tarvinnut jonkun draaman ja ihmisen päälle ymmärtävän kirjoittajan apua.

Kuten alussa totesin, lienee parempi vaihtoehto lukea joku Isomäen lukuisista tietokirjoista kuin hänen romaanejaan, ainakin tämän näytteen perusteella. Taustat viihdyttävään "ekotrilleriin" ovat olemassa, mutta kaikki muu pragaa. Kirja oli jopa liian lyhyt! Jos tämän genren mestari Neal Stephenson olisi ollut asialla, 357 sivun kohdalla oltaisiin vasta esitelty alkupremissi ja henkilöt. Mutta ne olisi esitelty tavalla, joka saisi lukijan janoamaan seuraavia tuhatta sivua, eikä tuhahtelemaan pettyneenä, kuten Sarasvatin hiekkaan:n tapauksessa.

Ei jatkoon.


This entry was posted in ,,,,. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...