Tästä Tikkasen osoitetrilogian kahden jälkimmäisen osan lukemisesta on jo aikaa mutta jäänyt kirjaamatta ajatukset muistiin. Kirjaamisinnon vähyys johtuu siitä, etten jaksanut hirveästi innostua näistä kirjoista, ainakaan niin paljoa kuin ensimmäisestä osasta jonka ajankuvaus ja lapsen ja vanhemman välien käsittely olivat hyvinkin herkullista luettavaa.

Majavatiellä Tikkanen itsenäistyy kompastellen ja löytää itselleen vaimon johon on melko tyytymätön. Kahta jälkimmäistä osaa määrittävä teema on Tikkasen halu harrastaa seksiä, jonka ylittää ainoastaan hänen halunsa juoda viinaa. Ymmärrän että kyse on satiirista, mutta oli silti jokseenkin väsyttävä lukea pitkäksi venyviä kuvauksia seksihimoista, joita ennen ja joiden jälkeen kirjailija juo viinaa. Kun tähän yhdistetään paikalliselle autofiktiolle tyypillinen sisäpiirimäisyys, ei voida enää puhua lukunautinnosta. Sisäpiirimäisyydellä tarkoitan lähinnä kirjailijan tapaa kuittailla olemassaoleville henkilöille, lähinnä suomenruotsalaisten kulttuuripiirien hahmoille. Voi vain kuvitella miten kirjan ilmestymisen jälkeen asialle on röhötelty jollain sikariklubilla. 

Ehkei Tikkasen tarkoitus ole ollutkaan luoda lukunautintoa. Jos hän on armoton ja ilkeä naisilleen, on hän sitä myös itselleen, ainakin romaaniensa sivuilla. Ja kun Mariankadulla lähestytään kirjoittamisen nykyhetkeä, käy homma vain kosteammaksi. Varsin ohut kirja typistää 20 vuotta Tikkasten elämästä sarjaksi pettymyksiä, ulkomaanmatkoja ja kuvailuja Tikkasen peniksen toiminnasta. Tikkasen vaimo Märta Tikkanen kirjoitti samasta aikakaudesta klassikkonsa Vuosisadan rakkaustarina, joka on huomattavasti ymmärtäväisempi ja anteeksiantavampi kuin miehensä proosa. 

Surullisinta varsinkin Mariankatu 26:ssa on se, että Tikkanen ymmärtää toistavansa isänsä käyttäytymismalleja ja ongelmia, mutta on kykenemätön tekemään asialle mitään. Jälleen kerran satiirisen tyylin läpi on vaikea nähdä yrittääkö hän edes. Hänellä on kyky nähdä ja analysoida asioiden tila, muttei kykyä nousta asian yläpuolelle. 

Myöhemmin Tikkanen kirjoitti kaksi osoitekirjaa lisää, mutta ne taidan jättää lukematta. Tästä trilogiasta otan matkaan terävän tyylin ja ensimmäisen osan kirkkaat huomiot, jotka kulunut aika kirjailijalle soi. Eläessään vanhemmaksi hän olisi saattanut löytää vuosistaan Märtan kanssa muutakin sanottavaa kuin nussimisen ja viinan himoa. 

Århundradets kärlekssaga on niitä kirjoja, jotka olisi varmaan pitänyt lukea jo aikoja sitten. Olen tiennyt kirjan olemassaolosta, olen tiennyt mistä se kertoo, tiennyt Tikkasten avioliiton myrskyisästä dynamiikasta, mutta en ole kirjaa lukenut. En pysty puolustautumaan oikein millään, en ole yksinkertaisesti etsinyt kirjaa käsiini. Ajankäytöstä se ei ole kiinni, sillä kun lopulta ostin kirjan eilen, käytin sen lukemiseen muutaman tunnin iltapäivästä. Muutaman tunnin, vaikka pysähdyin usein sivuille herkuttelemaan ja tankkaamaan iskevimpiä kohtia.

Tällainen meriseliselitys blogimerkinnän alussa on aika turhaa palstankäyttöä, mutta ihmettelinpä vain ääneen. Olisihan tämä pitänyt lukea, on nimittäin hieno ja väkevä teos. Aiemmin tänä vuonna korkkasin Märtan aviomiehen Henrikin osoitetrilogian, joka pitääkin tästä pikimmiten lukea loppuun. 

Vuosisadan rakkaustarina on kirjoitettu runomuotoon, joskin hyvin "helppoon" runomuotoon (tämä niille joita runous pelottaa). Sisältö ei ole kuitenkaan piilossa Antiikin tarujen symboliikan tai luontokuvauksen takana, vaan Tikkanen käy suoraan asiaan: Hänen miehensä on juoppo, mutta ongelma on se, että rakas juoppo. Kärsimystä on ollut kosolti ja myös lapset ovat saaneet osansa (kuten alkoholistiperheissä usein). Silti vaimo ei ole miehensä rinnalta lähtenyt. Kirjassa Tikkanen kertoo miksi ei ole lähtenyt, ja myös mitä kaikkea on joutunut kestämään, ja mistä on löytänyt selviytymiskeinoja.

Koska ihmisessä on halu nähdä Aristoteleen runousopin mukaisia tarinoita, lukijassa nousee vahva halu nähdä Märta selviytymässä juoppo-Henrikin tyranniasta, aloittamassa oman elämän ilman pettävää, syyllistävää ja kyttäävää alkoholistia. Mutta Märta päättää selviytyä omilla keinoillaan. Hän itsenäistyy työelämän ja kirjoittamisen avulla, ymmärtäen samalla olevansa osa sukupolvien jatkumoa – koskettavassa loppujaksossa hän kertoo äidistään, joka ei saanut omaa kirjoituspöytää vaan joutui kirjoittamaan kirjoituskone sylissään lapsista ja kotitaloudesta huolehtimisen lomassa. 

Vuosisadan rakkaustarina on reaktio Henrik Tikkasen osoitetrilogian kolmanteen osaan, Mariankatu 26, jossa tämä kuvaa suhdetta alkoholisti-isäänsä. Se on kuitenkin myös vankasti omilla jaloillaan seisova järkäle naisen asemasta, rakkaudesta ja alkoholismin vaikutuksesta sitä sairastavan läheisiin. Kirjailijan mukaan Henrik Tikkanen oli ihaillut valmista teosta kun oli saanut sen luettavakseen ennen julkaisua. Ehkä tarina pitää paikkansa, mutta kirjassa käydään läpi myös Henrikin tarvetta vähätellä ja pienentää Märtan ja tämän tuntemien kirjailijoiden työtä. 

Kaikesta huolimatta Märta käy lämmöllä läpi asioita joita hän Henrikissä rakastaa. Ajatuksia herättää toteamus, että heidän seksuaalinen kemiansa oli yksi tärkeimmistä avioliiton koossa pitävistä asioista. Se nousee kaiken kirjassa käydyn paskan yläpuolelle, vaistonvaraisena ja Henrikin irtosuhteista huolimatta pysyvänä. Muistan, että Märta Tikkanen on ehkä 10 vuotta sitten kirjamessuilla joutunut jälleen kerran vastaamaan kysymyksiin edesmenneestä miehestään (Henrik Tikkanen kuoli 1984, pari oli naimisissa loppuun asti), ja vastannut, että Henrik oli ehdottomasti hänen elämänsä rakkaus. 

Kaiken se kestää, ja voi varmasti kysyä pitäisikö sen kestää ihan näin paljon, mutta Vuosisadan rakkaustarinan perusteella Märta on ehdottomasti ollut toimija omassa elämässään (oman elämänsä sankari voisi Dickensiä lainaten sanoa), ja hänen päätöksensä ovat siksi varmasti hänelle itselleen parhaita. Siksi nimikin on niin nerokas: En osaa edelleenkään sanoa onko se sarkasmia vai ei. 

Paljon tämän kirjan arvosta syntyy varmasti tuosta omakohtaisuudesta ja raastavasta tarinasta, mutta sen kirjalliset arvot ovat myös merkittävät. Helposti juoksevassa runomuodossa esitetty avioliitto sisältää runsaasti upeita ajatuksia rakkaudesta ja sen luonteesta. Kypsiä, punnittuja, sattuvia, pysäyttäviä huomiota. Lopetan tämän hehkutukseni jakamalla niistä yhden ( ja toteamalla että lukekaa hyvät ihmiset tämä kirja). 

Joka päivä
jonka elin kanssasi
elin 
koska tahdoin elää

Joka kerta 
se olit sinä
eikä kukaan muu
ja se olit sinä
koska tahdoin sinut

Aina
kun palasin luoksesi
minä palasin
koska sinun kanssasi
enkä kenenkään muun
tahdoin olla

Vasta sitten
kun uskallat uskoa
että tämä päivä
ja kaikki muut päivät
ovat minulle vapaata valintaa
– sinä tai ei sinua –

voimme me, sinä ja minä,
jatkaa elämäämme
yhdessä

En valinnut tietoisesti lukea tätä Henrik Tikkasen nk. osoitetrilogian ensimmäistä kirjaa hetiVäinö Linnan Täällä Pohjan tähden alla -trilogian perään, mutta näiden teosten muodostama kontrasti oli erittäin nautittava ja ajatuksia herättävä.

Tikkasista itselleni tutumpi on Henrikin vaimo Märta, jonka haastattelu kirjamessuilla joskus kauan sitten teki minuun vaikutuksen. En tosin ole muistaakseni Märtan kirjoja lukenut, vaikka Vuosisadan rakkaustarina onkin ollut lukulistalla. Henrik Tikkasen osoitekirjat ovat kuitenkin myös olleet lukulistalla jo pidempään, joten tarttumiseni tähän romaaniin ei ollut reaktio Linnan kansalliskirjaan. 

Henrik Tikkanen on suomenruotsalaisen yläluokkaisen kulttuurisuvun vesa, jonka lapsuudenkoti ja koko lapsuuden ympäristö sijaitsee Kulosaaressa. Kirja on tietysti kirjoitettu alun perin ruotsiksi, mutta alkuperäiskielistä lukematta voin todeta että Elvi Sinervon suomennos on erittäin onnistunut. Luin Wikipediasta, että suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa on vallinnut vahva omakohtaisuuden perinne. Tässä Tikkasen omaelämäkerran ensimmäisessä osassa on minusta paljon samaa kuin muutama kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitetussa Taisteluni-autofiktiossa, jonka kirjoitti niinikään kielivähemmistöön kuuluva mies, jonka lapsuutta varjosti alkoholisoituneen isän sekoilu. 

Karl-Ove Knausgårdin romaanit ovat kivuliaan omakohtaisia ja armottoman rehellisiä, mutta sisältävät välillä esseemäistä jäsenneltyä ajattelua. Henrik Tikkasen Kulosaarentie 8 on hyvin lyhyt, vain vähän yli sata sivua, mutta sisältää myös kivualista omakohtaisuutta ja esseemäisiä kohtauksia, erityisesti Jatkosodasta johon Tikkanen vapaaehtoisena lähti mukaan. Knausgårdiin verrattuna tyylissä on kuitenkin paljon enemmän sarkasmia ja ironiaa, sekä kielellisesti tiettyä runollisuutta. Lisäksi synkkään norjalaiseen verrattuna Tikkanen ei käytä kirjansa henkilöistä nimiä, vaan viittaa heihin ainoastaan "isänä", "äitinä", "äidinisänä", jne. 

Palatakseni tuohon Täällä Pohjantähden alla -kirjaan: Pataporvarillisen ja leiskuvan suojeluskuntalaisen maailmankuvan Kulosaaresta katsottuna sama Sisällissota ja kapina näyttäytyy melko erilaisena kuin Pentinkulmalta käsin. Tikkanen on syntynyt vasta itsenäistymisen jälkeen, mutta tapahtumia sivutaan esimerkiksi äidinisästä puhuttaessa, joka toimi Hennalan sotavankileirin lääkärinä Sisällissodan jälkeen. Siis sen saman sotavankileirin jossa Akseli Koskela odotteli kuolemantuomiotaan, jota ei sitten koskaan täytetty koska Iso-Britannia puuttui peliin. 

Tikkanen suomii sukunsa maailmankuvaa myös suhteessa muuhun Helsinkiin. Kulosaarelaiset epäilevät muita kuin saaren omaa väkeä, ja yleinen mieliala on, ettei Kulosaareen kaivata uusia asukkaita. Toisaalta kun Tikkasen isä menettää sukunsa rahat ja heistä tulee "köyhiä", alkavat muut suhtautua heihin penseästi. Kirjoitin "köyhiä" lainausmerkeissä, koska kaikesta päätellen perhe ei varsinaisesti nähnyt nälkää. Köyhyys on suhteellista, mutta suomenruotsalaisen yläluokan rappio kai lienee Tikkasen hampaissa. Hän aloittaa kirjan kertomalla, että luvassa on "karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta”

Teos oli kielellisesti viehättävän kuiva ja tarkka. Luulen, että tulen viihtymään myös kahden seuraavan osan parissa, vaikka tähän väliin onkin luettava jotain muuta (scifiä, mutta siitä myöhemmin), ettei mene pelkäksi äkäisten miesten lukemiseksi.