Pari kertaa sivulauseessa tullut hehkutettuakin tätä kirjaa jonka sain tossa muutama päivä sitten luette. Perkele, latasin tämän Kindle Storesta kun näin hehkutuksia, mutta en tajunnut että tämä(kin) scifi-kirja on moniosainen (tai onneksi vain kaksiosainen). Simmonsin kirjat ovat muutenkin päälle tuhatsivuisia järkäleitä, joten tarinan saisi mainiosti mahtumaan yhteenkin kirjaan.

Hiukan tuo sarjoitus verottaa tämän kirjan loistavuutta. Kirjojen pitäisi olla kokonaistaideteoksia, tämäkin lppui siis aivan keskeltä, ei minkäänlaista loppua tai päätöstä.

Mutta, onhan tämä siis edelleenkin häikäisevän nerokasta, mielikuvituksellista ja käsittämättömällä tavalla intertekstuaalista ja viihdyttävää scifiä.

Kirjan tarina liittyy löyhähkösti Homeroksen Iliakseen (mistä kirjan nimikin siis tulee). Hockenberry-niminen Homeros-tutkija huomaa olevansa Antiikin jumalten palveluksessa ja valvovansa Troijan taistelua yhdeksän vuoden ajan, eli että tapahtuuko kaikki kuten Homeros kirjoitti. Tämä tapahtuu menneisyydessä, koska maapallolle muuttaneet "post-humanit" ovat avanneet liikaa madonreikiä aikojen ja ulottuvuuksien välille, mistä syystä myös muualla avaruudessa asustavat orgaaniset koneet tulevat katsastamaan, että mitäs helkkaria Marsissa tapahtuu (jonne Antiikin jumalat ovat muuttaneet asumaan). Maapallolla taas asuu enää 100 000 ihmistä, joille "post-humanit" ovat jättäneet palvelijoita, ja joiden ei tarvitse tehdä mitään, mutta jotka 100 vuoden elämisen jälkeen "siirtyvät post-humanien pariin kiertoradalle".

SEMMOSTA. Etenkin tuo Iliaksen sekoittaminen tarinaan on huikeata - ja tuleepa samalla opiskeltua Antiikin tarustoja. Tarinankuljetus on sujuvaa, ja kirjasta tulee juuri sellainen fiilis kuin parhaasta scifistä kuuluukin: kuvainnollinen hengen haukkominen ja virnistys. (Kuulostaa kieltämättä vähän oudolta).

Philip K. Dick on maailman paras scifi-kirjailija, hänen kirjoissaan (kuten kaikissa hyvissä kirjoissa) on myös subteksti. Simmonsilta ei sellaista löydy. Tarina on vetävä, mutta kun kirja on loppu, ei jää mitään käteen. Luulin aluksi, että näin kävisi, mutta olin väärässä. Siksi esimerkiksi Hannu Rajaniemen Kvanttivaras on parempi kirja. Aion tietenkin silti lukea Iliumin jatko-osan (heti kun saan Don DeLillon Point Omegan luettua), koukuttavaa paskaahan tuo on.