Terveisiä Berliinistä lukijat. Olen siis jo kotona, mutta tämä on taas niitä blogimerkintöjä, jossa kaikki liittyy löyhähkösti toisiinsa.

Ensinnäkin haastattelin kaupungissa My Chemical Romancen laulaja Gerard Way'ta ja kitaristi Frank Ieroa. Heistä ehkä tarkemmin myöhemmin, mutta sanonpa sen verran, että extra mega super advance copyna kuultu uusi levy Danger Days: True Lives of the Fabulous Killjoys on paljon parempi kuin Na Na Na -biisin perusteella arvelin. Siis jopa parempi kuin Black Parade, josta pidän paljon. MCR-faniudesta tulee ihanan kapinallinen olo.

Mutta asiaan. Gerard on myös sarjakuvapiirtäjä, ja Danger Days -levyn tarinasta hän on piirtänyt sarjakuva-albumin, itse asiassa jo ennen levyä. Se kertoo neljästä Killjoysta, jotka ovat nuoria "super"sankareita, jotka taistelevat pahaa firmaa vastaan.

Tarina on toteutettu hienosti niin, että se on samaan aikaan tosissaan, ja samaan aikaan ironinen kokoelma viittauksia populaarikulttuuriin, mm. Mad Maxiin ja Blade Runneriin. Vähän erilaista supersankarismia siis - ainakin Batmaniin tai Teräsmieheen verrattuna.

Erilainen supersankarismi jatkui illalla hotellihuoneessa, kun päätin katsella Kick-Ass-leffan, josta olin kuullut hyvää. Ei se mikään mestariteos ollut, mutta idea oli joka tapauksessa hauska. Nuori nörtti ryhtyy supersankariksi, vaikkei hänellä todella ole mitään supervoimia. Apuun liittyy kostomielessä naamioiduksi viittamieheksi ryhtynyt ex-poliisi ja hänen tyttärensä.

Leffan katselusta tuli mieleen Watchmen, joka olkoon tämän kirjoituksen pihvi. En ole hetkeen sitä lukenut, ja tuli kauhea himo lukea se uudestaan. Kyseisessä kirjassa käsitellään tuo supersankarius noin 12000 kertaa syvemmällä tasolla kuin Kick-Assissa ja 5699 kertaa syvemmin kuin MCR:n levyn tarinassa. Kun sitä kirjaa ekaa kertaa tavaili, niin tuli sellainen mahtava hengästynyt ihastus, mikä tulee vain oikein käsittämättömän nerokkaiden kirjojen kohdalla.

Millainen ihminen on supersankari, ja mikä heitä ajaa? Ovatko supersankarit onnellisia? Tietenkään Watchmen ei rivien välissä kerro supersankareista, vaan ihmisistä ja vallasta. Who watches the Watchmen, niinkuin kirjassa kysytään. Alan Moore on nero, siitä ei pääse mihinkään. Muistan tällaisen knopin, että yhdessäkään Moore-filmatisoinnissa ei mainita hänen nimeään lopussa - koska hän on halunnut irtisanoutua niistä.

Ja kuinka ollakaan, kaikki liittyy löyhähkösti kaikkeen: Watchmenista haaveiltuani muistin, että MCR on tehnyt viime vuonna ilmestyneen Watchmen-leffan soundtrackille Bob Dylanin Desolation Row'sta (aika tylsän) cover-version.

Kannattaako muuten se Watchmen-leffa mennä katsomaan?

Katsellaan siis Na Na Na ja ihaillaan Killjoysien sankaruutta.