Tarina, jossa jo menetetyksi tapaukseksi luulemasi bändi tekeekin loistavan levyn, on mahtava, eikä kulu koskaan.

Tällä kertaa protagonistiksi pääsee Arctic Monkeys, jonka tekemisiin olen jo monta vuotta suhtautunut melko innottomaksi. Ok, on myönnettävä että edellisalbumi Suck It and See:n muutama biisi tekivät vaikutuksen (kokonaisuutena liian laiska ja retrofiilistelevä), ja että Humbugin yleisfiilis oli mahtava, mutta ei se koskaan ole mikään lempibändi ollut. No ehkä muutaman indiediskon ajan joskus muinaisuudessa kun I Bet You Look Good on the Dancefloor oli hitti.

Koska bändin tekemiset eivät ole hetkeen kiinnostaneet, en ollut käynyt kuuntelemassa ennakkosinkkua Do I Wanna Know. Olisi kannattanut, sillä se on todella hieno biisi!

Bändin viides albumi AM kuulostaa siltä, että Alex Turner ja kumppanit ovat kerta kaikkiaan rentoutuneet. Heillä ei ole ollut mitään taka-ajatuksia, he ovat vain päättäneet tehdä helvetin hyvän ja vaivattomasti luistavan rock-levyn.

Oikeastaan luulen, että jostain syystä minä olen vasta nyt kuullut Arctic Monkeysissä sen vastustamattoman fiiliksen, mitä monet kuulivat heidän kahdessa ensimmäisessä albumissaan. En tiedä miksi näin on, mutta nyt kävi näin, nyt tuntuu tältä, haluun vaan elää, tätä laiffii, tätä elämää. Oho, I got carried away there...

Tästä levystä tulee loputtoman hyvä fiilis, ja sen haluaa kuulla välittömästi uudestaan. Mainitun Do I Wanna Know'n lisäksi ainakin Knee Socks, Why'd You Only Call Me When You're High, No 1. Party Anthem , R U Mine ja I Wanna Be Yours ovat ihan biisien huippuluokkaa.

Nyt kun mietin, niin luulen että onnistuneen debyyttinsä jälkeen AM yritti ensin toisintaa sitä (Favourite Worst NIghtmare), sitten tehdä jotain ihan muuta (Humbug), sitten "samaa vanhaa mutta aikuisemmin" (Suck It and See) ja nyt he ovat vihdoin unohtaneet kaiken ja kuunnelleet sisäistä bändiään.

Vahva, hieno albumi, joka on täynnä mahtavia sävellyksiä. Suosittelen!