Kirja-arvostelu: Maija Vilkkumaa - Nainen katolla

"Maija Vilkkumaan paras puoli onkin aina ollut sanoittaminen", vitsaili ystäväni kun kerroin lukevani tätä kirjaa. Hän tarkoitti, ettei hirveästi välitä rouva Vilkkumaan säveltaiteesta. Minä olen myöskin aina tykännyt Maija Vilkkumaan sanoituksista, mutta myös musiikista (en ehkä kokonaisista levyistä niin, mutta mooooonista biiseistä), joten siksi olin valtavan innoissani kun huomasin perjantaina, että työkaverini Sini "Touch-a-Smith" Koskensepän työpöydällä oli tämä kirja.

Otin sen viikonloppulainaan. Sain sen äsken luettua.

Jos olette lukeneet tätä blogia aiemmin, olette saattaneet törmätä ikävään ja selittämättömään allergiaan joka minulla on: Suomalaiset romaanit eivät aina maistu. Lisää aiheesta taannoisessa tupla-arviossa Melender-Hotakainen. Ehkä tämä johtuu siitä, että maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja ja minulla rajallisesti aikaa, että olen viime aikoina vuosina keskittynyt englanninkielisiin klassikkoteoksiin. (NO OKEI, ehkä jotkut George R. R. Martinin fantasiat ei ole mitään klassikkoteoksia, mut esim. Vadelmavenepakolainen ja Nenäpäivä oli minusta aika huonoja ja olen siksi pysytellyt Franzeneissa ja DeLilloissa).

OLI MITEN OLI, Vilkkumaan sanoitukset ja aiemmin lukemani artikkelit kirjasta olivat sinetöineet sen, että tähän oli tartuttava. Siksi tämä pitkä alkuselitys. Että jo LÄHTÖKOHTAISESTI olin tästä kirjasta niin innoissani, että päätin ryhtyä lukemaan sitä vaikka se oli suomenkielinen ja vieläpä esikoisteos.

Kyllä kannatti. KYLLÄ kannatti.

Minusta tuntuu että minä ja Vilkkumaa tykätään molemmat amerikkalaisista romaaneista, sillä tässä oli jotenkin sellaisen amerikkalaisen 2000-luvun Romaanin rakenne. Yksi luku on aina yhden päähenkilön näkökulmasta kerrottu. Päähenkilöt ovat hyvin erilaisia keskenään, ja pidin aluksi riskaabelina että Vilkkumaa oli lähtenyt kirjoittamaan jokaisen henkilön lukuja näille sopivalla tyylillä. Huoleni oli turha, sillä päähenkilöiden helposti tunnistettavat tyylit pysyvät hallittuina loppuun asti (tai oikeastaan vielä terävöityvät alun jälkeen).

Tämä on hyvä esimerkki kirjan luonteesta muutenkin: On vaikea uskoa, että tämä on esikoisromaani. Se on jotenkin hirveän varma, monisyinen, eikä siinä ole sellaista hälyä aiheuttavaa purskahtelevaa sanomisen pakkoa, mitä ensimmäisistä romaaneista usein löytää. No, Maija V. ei ole enää 20-vuotias, ehkä tämä johtuu siitä. Ei hän tosin vanhakaan ole. APUA, nyt tämä on sellainen kuoppa jota kaivan itselleni koko ajan syvemmäksi. Hän on sopivan ikäinen! Nuori muttei teini!



Kirjassa onneton kahden pienen lapsen äiti Silja käy kirjoituskurssilla ja haluaa LUODA jotain suurta, päästä vapaaksi kodinhoitohuoneesta. Hänestä ei irtoa kuin naiivin alter ego Gwendolynin seikkailuja, jotka alkavat yläastetasoisina aineina, mutta muuttavat kirjan loppua kohden sävyään.

Linda on gonzo-toimittaja ja stand up -koomikko, joka kirjoittaa kulttuurilehti Parsaan. Itseäni vähän ärsytti Lindan kirjoittama mukamas palvottu keikka-arvostelu, mutta ehkä se oli tarkoituskin. Linda on kovis, mutta sisältä pehmis, niin kuin tietysti usein kovisten kohdalla on.

Siljan mies Harri on "uuden Rovion", eli Jano Entertainmentin toinen pomo ja aina poissa kotoa. Ehkäpä kirjan ontoin hahmo. Lienee tarkoituksellista.

Ville on kirjoituskurssin vetäjä ja Homma-foorumin aktiivi, jonka vaimo Kaarina juo liikaa. Villen lukujen sävy on mielestäni todella onnistunut - siis tapa millä kieli muuttuu vaikkapa Siljan lukuihin verrattuna. Hahmona muutenkin loistavasti rakennettu.

Tessu on Siljan paras kaveri, joogakouluilla rikastunut kaunotar ja julkkis. Ontohko hahmo hänkin, mutta Siljan esittelyyn tarvitaan heijastavia pintoja.

Sitten on vielä juorutoimittaja Leila Hakkarainen, jonka pitämä blogi sai minut repeilemään. Suorastaan HERSYVÄSTI rakennettu parodia.

Näistä aineksista olisi voinut syntyä paljon kevyempikin kirja, mutta Vilkkumaa ei tyydy kikkailemaan kielellä tai maksimoimaan alkuasetelman mahdollistamaa kurjuutta. Kirjassa on hieman juontakin, mutta lähinnä hahmot vain jollain tavalla "nähdään" tilanteissa, ja kirjan tapahtumat rakentuvat sen ympärille. Minun on vaikea selittää mitä tarkoitan, mutta Jonathan Franzenin Correctionsissa on hieman samanlainen tyyli (mistä tulikin aiempi jenkkikirjallisuusvertaukseni).

Nainen katolla on myös siitä hieno kirja, että siinä oikeasti on suurempia ajatuslinjoja taustalla. Se ei ole pointissaan tai "merkityksessään" ilmiselvä, vaan se jää ajatuksiin kun odottaa unen tuloa. Laajempi teema siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen (tai vaikuttaako se kaikkeen) on todella onnistuneesti rakennettu. Silja-Gwendolyn-kuvio on myös upea. Kirjassa oli myös paljon viisaita lainauksia, joita en valitettavasti saanut talteen kun en lukenut sitä Kindlellä vaan ihan paperilta (Kindlen lainaustoiminnosta lisää täällä)

Kieli on sujuvaa, ja kuten sanoin, kikkailua ei harrasteta. Itse asiassa siitä tuli positiivisessa mielessä ajatus käännetystä kirjasta. Ei olla LIIAN syvällä kielessä, vaan annetaan sen hoitaa tehtävänsä. Ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan, ehkä ette.

En pitänyt kirjassa siitä, että aluksi henkilöt esiteltiin tarpeettoman stereotyyppisesti. Olisin toivonut, että pitkässä ja ehjässä romaanissa olisi tilaa antaa hahmoille tulla "itse" esiin. "Show, don't tell", kuten ohjenuora kuuluu (kiitos Annille tästä). Itse asiassa tuntuu, että aluksi Linda oli vedetty aivan liian överiksi. Ei tämä ole laulun teksti, kyllä hänet olisi voinut hillitymminkin marssittaa esiin. Samoin kävi Harrille.

Jotenkin tuntuu, että kirjan jälkipuoliskolla Vilkkumaa oli oppinut paremmaksi kirjoittajaksi, kun hahmot kulkivat luontevammin. Alussa tuntui, että heistä piti heti väkisin esitellä kaikki mahdollinen, jotta lukija varmasti tietäisi minkälaisesta ihmisestä on kyse, vaikka aivan varmasti pienemmätkin vihjeet olisivat riittäneet.

Ja jos nyt vielä jotain marmattaa täytyy, niin Tessu tuntui henkilönä epäuskottavalta paikoin - tai oikeastaan hänen taustatarinansa oli sitä. Ehkä tämäkin liittyy tuohon stereotypioiden käyttämiseen. Ei ole PAKKO kertoa ja selittää hahmojen taustoja auki.

Huh huh, tuntuu etten ole koskaan tehnyt näin perinpohjaista kirja-arviota. Se johtuu siitä, että koen että tämä on sen verran tärkeä kirja, että se ansaitsee monisanaisuutta. Ja nuo kritisoimani kohdat eivät todellakaan onnistu himmentämään sitä, että Nainen katolla on hirvittävän onnistunut romaani. Paras suomalainen romaani jonka olen lukenut vuosiin.

Miettikää millaisia kirjoja Maija Vilkkumaa vielä kirjoittaa! Nauttikaa tästä.

This entry was posted in ,,,. Bookmark the permalink.

2 Responses to Kirja-arvostelu: Maija Vilkkumaa - Nainen katolla

  1. Anonyymi says:

    Kiitos pitkästä ja kivasta arvostelusta. Minullakin on tämä kirja työn alla ja pidän siitä kovasti. Teksti on rentoa ja sujuvaa. Hämmästelin kun googletin kirjan ja vain muutamissa arvioissa kirjaa kehuttiin. Oiskohan kirja saanut parempia arvioita, jos tekijä ei olisi jo valmiiksi kuuluisa toiselta alalta? T:Katri

  2. Jussi says:

    Hups, kommenttiin vastaaminen on viipynyt, pahoittelut. En ole seurannut hirveän tarkasti muita arvioita, mutta valitettavan nopeasti tämä kirja katosi julkisuudesta. Paljon enemmän kuin "julkkiksen" esikoisromaani.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...