Eilen tuli televisiosta Tuuri-ohjelman ensimmäinen jakso. Ohjelmassa seurataan Vesa Keskisen Tuurin kyläkaupan elämää. Ohjelma oli erittäin viihdyttävä, koska kaikki ohjelmassa esiintyneet ihmiset olivat mielestäni itseäni tyhmempiä ja juntimpia.

Siinä se tulikin sanottua, tämän blogimerkinnän pointti. En ole mikään suuri reality-fani, mutta kyllä se on tässä myönnettävä: Omasta mielestäni tyhmemmille ihmisille nauraminen viihdyttää - tietyn ajan. Big Brotherin kohdalla se ei oikein toimi, koska nämä ihmiset kirkuen rynnivät sinne näyttelemään ruumiinosiaan, se ei siis kiinnosta, mutta esimerkiksi Tuuri ja Matkaoppaat menevät tähän kategoriaan.

Olihan se aika uskomatonta katsella, kun myllyverkkareihin verhoutuneet tiäksää-ihmiset hakevat Kiinassa tehtyjä työkalupakkeja asuntovaunuillaan. Ylemmyydentunto, ihmisluonnon perustunne, jota ei myönnetä tuntevansa. Paitsi kotisohvalla.

Sama Matkaoppaissa. Puuhelmipellet tulevat bambukalustettuihin diskoihin juomaan valkovenäläisiä, ja punakat perheenisät ruikuttavat vieraan kulttuurin kummallisuutta. Onneksi on Kippis-baari.

Ja näiden ohjelmien tekijäthän tasan tietävät, että Kehä III:n sisäpuolella ohjelmista ollaan juuri tasan tätä mieltä. Mutta koska niitä ei ole tehty ilkeillen, ohjelmista voi nauttia kuka vain.

Itselleni realityn kuningas on Diili, koska siihen tulevat ihmiset, jotka ainakin luulevat olevansa dynaamisia ja nerokkaita. Alkujaksojen aikana paljastuvat herkkupalat, joita viime kaudella olivat muun muassa "Lukuja" Hilokoski ja Sääntömies, ja tällä kaudella "Panofinder"-Sampo ja Uni-Jukka.

Lopulta ohjelmasta löytyy - ainakin toivottavasti - älykkäitä ja osaavia työntekijöitä Hjalliksen projekteihin, kuten viime vuonna Antti Seppinen, jonka positiivinen esimerkki on sympaattisinta Suomi-realitya koskaan.

Kannattaa siis myöntää itselleen miksi pitää realitysta. Haluat nähdä jonkun, joka on vielä sinuakin tyhmempi! Sillä jo noiden ohjelmien katsominen on lopulta aikamoista idioottimaisuutta.