Don DeLillosta on hieman yli kahdessa vuodessa tullut lempikirjailijani. Kuvitelkaa, elin 29 vuotta lukematta Don DeLillon kirjoja, vaikka ukko on julkaissut niitä koko olemassaoloni ajan - tai itse asiassa kymmenen vuotta kauemminkin, eka kirja ilmestyi vuonna 1971.

Sitten tuli Underworld, jonka luin ystäväni Viton suosituksesta. Näin jälkikäteen katsottuna kirja on melko epätyypillinen DeLillo - varsinkin uudemman pään tuotannosta. Isoteemainen kirja seuraa baseball-pallon (jos olisin kirjoittanut "pesäpallon", olisitte ymmärtäneet väärin) matkaa 1900-luvun USA:ssa, ja tulee siinä samalla kuvanneeksi tuota jättimäistä kansakuntaa järkyttävän upealla tavalla.

Lempikirjani DeLillolta on kuitenkin White Noise. Ukon kieli on kaikissa kirjoissa käsittämättömän häikäisevää ja ajatukset ja ajatuskulut äärimmäisen tuoreita. White Noisessa seurataan pikkucollegen Hitleriin erikoistunutta tutkijaa ja hänen yrityksiään solmia ihmissuhteita. NIIN hauska, niin älykäs kirja että oikein pyörryttää kun sitä lukee.

Mutta asiaan. DeLillon tuorein kirja on melko pienimuotoinen romaani Point Omega, joka ilmestyi viime vuonna. Siinä elokuvantekijä matkustaa aavikolle tapaamaan entistä USA:n hallituksen sotaneuvontantajaa, tarkoituksenaan kuvata hänestä dokumenttielokuva. Vanha mies ja onneton elokuvaohjaaja hukkuvat ajattelemaan aavikkomökin kuistille.

Ja taas pyörrytti. DeLillon kirjat eivät toden totta ole mitään cliffhanger-juonisia jännäreitä, joissa lopun kertominen paljastaisi kaiken. Point Omegassa etsitään kait nykyihmisen seuraavaa askelta. Muuttuuko kaikki merkityksettömäksi. Toinen haaveilee "vallankumouksellisen" dokumenttielokuvan tekemisestä, toinen tuijottaa aavikolle ja juo viskiä - aiemmassa elämässään antoi abstrakteja neuvoja sotapäälliköille.

Tai näin minä sen näin.

Ei aiheeltaan niin lumoava kuin parhaat DeLillot, mutta mieleen se jää pyörimään tiiviisti, ja kieli on jälleen vertaansa vailla.

Point Omegan jälkeen ryhdyin lukemaan George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan ensimmäistä osaa, Game of Thronesia, johon perustuva tv-sarja alkoi äskettäin jollain maksukanavalla. Ostin Kindlestä neljä ekaa kirjaa yhtenä kimppana. Tommoset 5000 sivua. Luen ekan, ja sit jotain muuta. Fantasiaa ei vain VOI kirjoittaa lyhyesti.

On kelle tahansa kirjailijalle epäreilua joutua luetuksi DeLillon jälkeen, mutta jo sadan sivun jälkeen tuo fantasia rupesi vähän tökkimään. Toisaalta se on koukuttavaa ja Martin on varmasti nykyfantasian tekijöistä kyvykkäin, mutta NIIN kliseisiä henkilöhahmoja tuohonkin on tungettu ja niin ennalta-arvattavissa uomissa se kulkee, että vähän vituttaa. (Kunniakäsitys ja veljeys, rumat ja lihavat ihmiset ovat ilkeitä, yksinkertainen elämäntapa tuottaa jaloimmat ihmiset, kauniit naiset ovat joko herttaisia hölmöjä tai kylmiä syöjättäriä, "pohjoisessa" tai "kaukana" on joku Erisnimellä kuvattu Paha Rotu, jonka uhka leijuu tapahtumien yllä jne jne jne).



Mut kyllä tuo taas kuitenkin koukuttaa.

En muuten tiedä miksi en ole tarttunut tuohon aiemmin, yleensä etsin OIKEASTI hyvää scifiä tai fantasiaa tasaisin väliajoin. Fantasiaa en ole löytänyt sitten Robert Holdstockin... nyt olen siinä rajoilla.

Kiitos kun luit tähän asti.