Joo, kyllä The Rapturen Echoes on mun mielestä hieno levy, mutta olen fiilistellyt sitä enemmänkin pikku hiljaa kuin kertarysäyksellä. Sen ilmestyessä en tajunnut moisesta musiikista juuri paskan vertaa mitään, joten muistan kuunnelleeni sitä ekaa kertaa vasta vuonna 2005 kun menin Rumbaan työharjoitteluun (aika koomista, juu).

Mutta nyt olenkin sitten etuajassa. Bändin hikoillen odotettu kolmosalbumi In the Grace of Your Love nimittäin ilmestyy vasta syyskuussa. Työn etuisuuksiin kuuluu se, että saan kuulla musiikkia ennen sen ilmestymistä - en tosin yleensä kolmea kuukautta aikaisemmin kuten nyt The Rapturen tapauksessa.

Tuo levy on joka tapauksessa lyönyt minua turpaan, potkinut nivusiin, varastanut lompakon, hakannut päätä rotvalliin, repinyt pallit irti, syönyt sisuskalut ja tehnyt polvilumpioista muusia.

Tässä on se sama tyypillisen newyorkilainen kiihkeä vaarallisuus ja välinpitämättömyys (eli se punk) joka kuuluu varsinkin Echoesilla mutta myös Pieces of the People We Lovella. Mutta sen lisäksi tämä  on mahtavan napakkarytminen ja hypnoottinen - kuin LCD Soundsystemin Sound of Silver konsanaan (eli se dance).

Ekana sinkkuna esiteltiin eeppinen How Deep Is Your Love?, joka on levyn pisin (6:27) ja massiivisin raita. Samanlainen kolkko suuruus tuntuu silti muissakin biiseissä. Levyn paras biisi on Miss You, jonka uskoisin julkaistavan singlenä kun albumi ilmestyy.



(Ei kuulosta oikeasti noin kakalta kuin tässä näppärässä promossa.

Taitaa olla niin, etten nyt kirjoita tästä pidemmin, koska levyä ei vielä ole saatavilla (ellei joku gangsteri nyt ole vuotanut sitä). Olipa nyt pakko päteä päästä hehkuttamaan kun näin hienoa musiikkia on tulossa.

Toinen mahtavuus on Patrick Wolfin Lupercalia, jonka melkein unohdin. City-sinkkua fiilistelin aiemmin keväällä, mutta Lupercalian kuuntelin kokonaan vasta viime viikolla (jolloin se taisi tosin virallisesti ilmestyäkin).

Wolfin musiikin fiilistely vaatii hiukan huumorintajua, niin herttaisen homppelia se on, mutta Lupercalialla on paljon muutakin kuin naureskelun aihetta. Kyseessä on sellainen klassisella tavalla hieno pop-levy, josta riittää ammennettavaa, siis niin, että aluksi tajuaa vain, että biisissä ON jotain, mutta sitten kun sen kuulee uudestaan huomaa jonkun eri jutun.

Lupercalia on Spotifyssäkin, joten ei kun fiilistelemään.

Tänä vuonna piti olla iisi festarivuosi. No, sitten selvisi että menen Provinssiin ja Ilosaareen töihin. Nyt vaimo hommasi passit Ruisrockiin ja tottakai Flow'hun on päästävä myös. Että kyllä tässä saa juhlilla käydä. Ruissin ei-töissä-olo on positiivista, sillä siellä on melkeinpä parhaat bändit - siis Flow'n jälkeen.  En olekaan vuosiin tehnyt täyttä trioa Provinssi-Ruis-Ilosaari.

Vantaa signing off, ta ta!