Lomamatkalla tutustuin sanontaan onni onnettomuudessa. Kävi nimittäin niin, että olin yliarvioinut rakkaan Kindlen akun keston. En viitsinyt ladata akkua täyteen ennen 10 päivän reissua, mutta intensiivisen lukemisen ja helteen yhteisvaikutuksesta normaalisti vähintään 3 viikkoa kestävä akku lopahti 3 päivää ennen loman loppua.
Siispä kirjakauppaan.
Ensinnäkin kirjojen ostamisen ihanuus palautui taas mieleeni. Päätinkin, että vaikka hankinkin kirjat Kindle Storesta, voin käydä kaupoissa katsomassa mitä mehukkaita uutuuksia hyllyistä löytyy. Kindle Storen valikoima on niin laaja, että long tail kääntyy itseään vastaan kun en tiedä sopivia suosittelijoita (vaikka Storen oma suosittelusysteemi onkin ihan toimiva). Hyviä jenkkiläisiä kirjablogeja vinkata?
Löysin joka tapauksessa Nizzan Virgin Megastoresta (en tiennyt että niitä oli enää edes olemassa!) David Vannin kirjan Caribou Island. Ja hyvä että löysin.
Kansitekstit vertaavat miestä Cormac McCarthyyn. Tämä vertaus perustuu Vannin palkittuun esikoisteokseen, novellikokoelma Legend of Suicideen. Vannin äiti on tehnyt itsemurhan, ja teema on läsnä sekä kokoelmassa (liittyisköhän nimi siihen... nyt mietitään) että Caribou Islandissa. Ukko on Alaskasta kotoisin, joten kirja sijoittuu sinne.
Tavallaan tuosta tulee kotoisia olo - ainakin sitten jos Vann sijoittaa tulevat kirjansakin sinne. Vähän sama kuin John Irvingin Maine/koillis-Jenkkilä tai Jonathan Lethemin New York (hänestä lisää kirjoituksen loppupuolella.
Caribou Island kertoo hajoavista ihmissuhteista ja menetetyistä mahdollisuuksista. Eläkkeelle ehtinyt pariskunta kipuilee. Mies, koska ei tiedä mitä elämältä haluaisi, ja on lisäksi hukannut kaiken päämäärättömään rimpuiluun. Nainen, koska on seurannut miestä ja koska ei pääse yli äitinsä itsemurhasta. Heidän lapsensa ovat joko tyytyväisiä päämäärättömyyteensä tai hakevat valheellista turvaa suunnitelmista jotka eivät tule toteutumaan.
Kirjassa on huikea tunnelma, hieman kuin mainitun McCarthyn No Country for Old Menissä, vaikkakin vakavampi. Ympäristöllä tosiaan on merkitystä. Alaska on lohduton ja julma - paikka jonne ihmiset joko tulevat jotain pakoon tai kuvittelevat löytävänsä itsensä. Kieli on tarkkaa ja hauskaakin, mutta kielikikkailusta ei kuitenkaan tule pääasiaa kuten vaikkapa Don DeLillolla joskus.
Mahtava uusi tuttavuus siis. Luin kirjan nopeasti, kliseisesti ilmaistuna ahmien. Ihmissuhteista voi edelleen kirjoittaa mielenkiintoisesti, kunhan kirjoittaa samalla jostain muusta.
Ennen kuin palaan George R. R. Martinin Song of Ice and Firen pariin (onhan se hyvä, mutta niiin pitkä, kakkososa lopuillaan) ja sen jälkeen Neal Stephensonin Anathemin kimppuun, luen loppuun toisen paperikirjan jonka ostin Milanon rautatieasemalta kun olin saanut Caribou Islandin loppuun.
Jonathan Lethemin Chronic City. Ei ollenkaan niin vakava kuin Caribou Island, mutta huh miten hienosti Lethem rakentaa henkilöitä. Näiden parissa on PAKKO viihtyä! Parhaat päivänsä nähnyt rock-kriitikko, entinen lapsinäyttelijä, seksimaanikko kaupungin virkamies ja paskojen omaelämäkertojen haamukirjoittaja hengaavat ensin mainitun kämpillä, polttavat pilveä ja jauhavat populaarikulttuurista. Jos mahdollista, vielä parempi kuin saman kirjailijan Fortress of Solitude, joka on yksi lempikirjoistani.
Mutta siitä lisää myöhemmin. Öitä.
