Blogiloma jatkunut! Kiirusta pittää, pahoittelut. Palataan tässä helmikuun myötä normaalimpaan tahtiin.

Tänään haluan pohtia sitä, miksi jotkut artistit kolahtavat juuri tietyllä hetkellä. Minä nimittäin löysin Leonard Cohenin tässä noin kuukausi sitten toden teolla.

Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kuunnelltu Lenny Cohenia aiemminkin. Itse asiassa olen tutustunut hänen musiikkiinsa ensimmäistä kertaa kirjastosta lainatun levyn myötä joskus vuosituhannen vaihteessa, johtuen tuosta otsikossa olevasta rivistä, joka löytyy Nirvanan Pennyroyal Tea -biisistä.

Pidinkin monesta biisistä. Hallelujahista tottakai, Suzannesta ja First We Take Manhattanista myös.

Mutta vasta nyt se oikein kolahti. Olen kuunnellut täysiä albumeja lävitse, piehtaroinut Live in Londonin mahtavuudessa ja harmitellut jälleen kerran sitä, että olen aivan liian myöhään liikkeellä: Pari vuotta sitten Hartwall Areenalla esiintyneen ukon keikkaa kehuttiin tuolloin maasta taivaisiin, olisi vissiin pitänyt olla paikalla.

Sitä en vaan tajua, että miksi juuri nyt. Samalla tajusin, miten valtava jälleenlöytämispotentiaali tälläkin artistilla on vielä satojen vuosien ajan (tai näin toivon, mistä minä tiedän millainen se musan viitekehys sadan vuoden päästä on).

Leonardin elämäntarina on vielä niin huikea. Eli buddhalaismunkkina pitkään, mutta palasi tekemään musaa! Menetti managerilleen miljoonia, lähti pitkälle maailmankiertueelle seitsemänkymppisenä!

Olen ollut yötä New Yorkin Chelsea Hotellissa, ja olisi viimeistään silloin pitänyt tajuta tämän miehen nerous sellaisella perustavanlaatuisella tavalla, ei pelkällä "onhan se ihan hyvä artisti" -tavalla.

Minkä artistin kolahtamista te odottelette?






Ai niin, pakko linkata vielä tämä kenties maailman paras biisi Roger Watersin In the Flesh -kiertueelta vuodelta 2002. VITTU miten hieno bändi! Paitsi tuo paljettihousu-komeljanttari sai kenkää kesken kiertueen, eipä se tuohon Snowy Whiten peesiin sovikaan.
Onneksi en missannut The Wall Liveä.