Ensin vähän omakohtaista Putro-historiaa, joka ei kiinnosta vitun vertaa ketään, mutta jonka kuitenkin tähän kirjaan:

Zen Cafélla on hienoja biisejä, mutta bändinä se oli liian suomirock minulle väärään aikaan. En rakastanut, mutta arvostin ja pidin biiseistä. Samuli Putron soolotuotannosta taas debyytti Elämä on juhla on nerokkaimpien hetkiensä osalta ylittämätön (Mitäpä jos on yksi kaikkien aikojen biiseistä minulle), mutta ei täysosuma. Älä sammu aurinko oli taitava, mutta liian iloinen, enkä saanut siitä oikein otetta.

Nyt jysähti. Tavalliset hautajaiset sisältää yksitoista biisiä. Niistä kaksi on aavistuksen heikompia - skipattavia - mutta muuten puhutaan todella vahvasta kokonaisuudesta. Yleensä minulla on palvomillanikin levyillä monta vähän vähäpätöisempää biisiä, mutta jos ei lasketa levyn keskelle sijoitettua epäonnistunutta kaksikkoa Epätoivon esseet ja Kehon voima (ensimmäinen olisi parempi kolumnina, jälkimmäinen ei oikein kumpanakaan), tämä sävellahja jatkaa antamistaan kymmenenkin kuuntelukerran jälkeen.

Samuli Putron levyt eivät olisi mitään ilman hänen sanoituksiaan ja kertojaminää, joka kertojan sukupuolenvaihteluista ja tunnetasosta huolimatta tulee iholle, muttei tunkeile. Minulle Samuli Putro on Suomen kaikkien aikojen paras sanoittaja, tämän levyn jälkeen olen valmis sen sanomaan. Ennen kuin joku parta aloittaa "göstajuicedavelindholm"-mutinansa totean, että kukaan kaanon-legendoista ei ole onnistunut koskettamaan ja olemaan samalla hyvin älyllinen kirjoittaja. Mutta Putro onnistuu.

Tämän levyn sanoitukset ovat Elämä on juhlaakin vahvempia. Arktiseen limboon avaa pelin huikeasti. Tuntuu, että siinä kertojaminä on koko Suomi! Eikä se biisin intensiteetin perusteella ole mikään pää maata kohti painettuna kuljettu taival, vaan raivokas arktinen huuto. Levyn lopetus Nukkaa Pietarin on vähintään yhtä intensiivinen. Minä NÄEN sen laulun parin, jopa HAISTAN Pietarilaisen kämpän, vaikken tiedä miltä se haisee.

"Me havahdumme samaan huomiseen, ja se korventaa minut. Me havahdumme samaan ukkoseen, se on nyt", tai jotain sinne päin, KYLMÄT VÄREET. Nyt tarkistin oikean sanoituspätkän tuohon. Miten hienosti tulee sellainen fiilis, että se huominen on eri, mutta ukkonen sama. Aamulla on tajuttu jotain. En minä tiedä mutta väreilen.

Tuotannosta voisin vähän marmattaa. Työkaverini kuulee lead-kitaroissa Timo Rautiaista, mikä ei tässä kohtaa ole kehu. Levy on kahta edellistä sooloa sähköisempi ja sähäkämpi - oikeastaan hyvin lähellä Zen Cafén suurieleisempiä levytyksiä. Ratkaisu toimii näissä biiseissä hyvin, mutta se marmatus johtuu siitä, että jos vaikkapa Dave Sitek olisi tuottanut tämän, niin yleisilme olisi ollut sanojen ja sävelen veroinen.

Nolottaa edes valittaa tästä levystä, koska olen niin tohkeissani siitä. TOIVOTTAVASTI tästä tulee merkkiteos. Ei ole sotaveteraaneja tai alkoholisoituneita lapsuuden kavereita, mutta on TARINOITA, joiden rinnalla Arttu Wiskarin banalismit tuntuvat Vartti-lehden tekstaripalstan oksennuksilta.





"Kutsun tätä elämäksi vaikka ole en täydellistä suoritusta tehnyt minäkään". Antakaa tälle miehelle joku palkinto. Kaikki palkinnot.

Vuoden paras suomalainen levy, hands down.