Marraskuussa on syytä keskittyä positiivisiin asioihin. Mutta vain, koska siihen on hyviä syitä! Muistakaa, että hampaat irvessä vedetty tsemppipositiivisuus on aikamme syöpä.

Miten minä nyt jo tähän eksyin? Vastahan ryhdyin kirjoittamaan positiivista blogitekstiä.

Asiaan.

Viime perjantaina SEN toinen tuotantokausi alkoi. Mietin, että harmi kun kirjoitin tämän loistavuudesta jo ensimmäisellä kaudella, enkä reagoinut. Sitten tänään päätin, että kirjoitan silti, koska startti oli niin loistava, ja huomasin etten olekaan kirjoittanut SuomiLOVEsta vielä!

Kirjoitan siitä ylistyslaulun, VAIKKA ohjelman kirjoitusasu on SuomiLOVE. Nyt tosin huomaan kommenttini ironian, sillä käytän itsekin tehokeinona KAPITAALEJA aina välillä – yleensä kun innostun. Olette ehkä huomanneetkin. Olen se - krhm - kapitaalimies.

No niin. Jälleen asiaan.

SuomiLOVEn (koska olen hyvällä tuulella aion kirjoittaa ohjelman nimen noin joka kerta, koska se on "oikein") hyvyydelle on monta perustetta. Osa perusteista on teknisiä: Biisiesitykset näyttävät hienommilta kuin suomalaiset musavideot keskimäärin, sovitukset ovat upeita (ja parhaimmillaan kuin 1970-luvulla Syksyn sävelessä - häpeilemättömän isoja).

Mutta sydäntälämmittävintä SuomiLOVEssa on sen hyvyys. Ei siis skaalalla hyvä ohjelma - huono ohjelma, vaan skaalalla hyvyys-pahuus. Ohjelmasta ei kerta kaikkiaan löydy pahantahtoista katsettakaan. Kaikki palvelee hyväntahtoisuutta, rehellisesti ja teeskentelemättömästi.

Upeaa on myös se, miten ohjelma nostaa musiikin keskiöön. Usein musiikkia käytetään musiikkia sivuavissa ohjelmissa vain kehyksenä tai kulissina, mutta SuomiLOVEssa se on kaikki kaikessa. Sävel, sanat ja esittäjä – ja tietysti se, millaista roolia musiikki näyttelee mitä erilaisimpien ihmisten elämissä. Tekijät ovat myöskin tajunneet, että artistihaastattelut ovat harvoin mielenkiintoisia, joten ammattitaitoiset juontajat kysyvät yhden tai kaksi aiheeseen liittyvää kysymystä, ja siirtyvät eteenpäin.

On vaikeaa ja rohkeutta vaativaa tehdä tv-ohjelmaa ilman sisäänrakennettua silmänvinkkailua ja piinasta vapauttavaa ironiaa. Ihan tosissaanko ne on raahanneet tamperelaispariskunnan Hakamettään kuuntelemaan Popedaa? No ovat, eikä siinä vittuilla tamperelaisille, jääkiekolle, Popedalle tai kenellekään muulle.

Ohjelma on sikäli sopiva minulle kehuttavaksi, että olen paasannut aiemminkin kaiken alleen peittävän ironisoinnin kammottavuudesta. SuomiLOVEssa sitä ei ole.

Toisaalta ohjelma on osattu tehdä taiten niin, ettei se sorru pelkäksi sosiaalipornoksi tai kyynelten heruttamiseksi - vaikka itkemistä biisit  varmasti aiheuttavatkin. Mutta siitä ei tehdä NUMEROO.

Rakastan ja palvon, kuten ehkä ymmärsittekin.