Kun kaksi klassisinta Suomi-festaria - Provinssi ja Ruisrock - on nyt tältä vuodelta juhlittu, kiinnitin huomiota erääseen festarijuttutyyppiin, jota erityisesti Ilta-Sanomat näyttää harrastavan.
Twitterissä ja Facebookissa on näiden festareiden jälkeen jaettu ahkerasti juttuja, joissa vanhempi "rock-henkilö" taivastelee tätä uutta ja ihmeellistä EDM-musiikkia (tai vastaavasti rock-musiikin puutetta).
Provinssin tapauksessa tähän rooliin pääsi festarin perustajiin kuulunut 66-vuotias Suikki Jääskä, kun taas Ruisrockista samainen juttu tehtiin 54-vuotiaan Michael Monroen suulla.
Tämä on oireellista lähinnä median puolelta, sillä Jääskän ja Monroen on varsin luonnollista nostalgisoida nuoruutensa suosikkimusiikkia - niin minäkin nostalgisoin vaikkapa nu-metallia tai muuta 90-luvun musiikkia.
Ilta-Sanomien toimittajat sen sijaan tietävät, että mikä tahansa nykymenon kauhistelu silloin, kun kanonisesti joku vanha ja hieno asia painetaan likaan kerää valtavasti lukijoita ja myötämielistä tuhahtelua.
Tämän kirjoituksen pointti ei ole se, että oikeastaan "rock" ei ole poistunut kummaltakaan festarilta mihinkään (Rammstein oli Provinssin pääesiintyjä - Jääskän ja Monroen nuoruudesssa moista yhtyettä olisi tuskin pidetty edes "musiikkina"), musiikkigenrejen kirjo on vain monipuolistunut ja yleisö sen mukana (tai toisinpäin).
Jos jotain, niin kotimaista musiikkia on isojen esiintyjien muodossa menneitä aikoja enemmän, mutta se on vain merkki erittäin hyvinvoivasta kotimaisesta musiikkikentästä, eikä siitä sitä paitsi saisi niin raflaavia juttuja.
Tämän kirjoituksen pointti on se, että on huvittavaa miten Ilta-Sanomien toimittaja, Jääskä ja Monroe eivät huomaa, miten he toteuttavat samaa ikiaikaista nuorten hömpötyksien ihmettelyä kuin keski-iän paremmalle puolelle ehtineet ihmiset aina.
Sillä eikö Monroen ja Jääskän romantisoima "rock" ole juuri sitä musiikkia, jota heidän nuoruudessaan kauhisteltiin ikääntyvien massojen taholta? Eikö se ollut "epämusiikkia", tai "ei musiikkia ollenkaan"? Se ei myöskään vaatinut "soittotaitoa"?
EDM on nuorisokulttuuria, joka ei välitä siitä mikä 1970- tai 1980-luvulla oli "aitoa". Nyt on uusien vanhusten vuoro kauhistella sitä, miten vääränlaista tuo musiikki on. Luultavasti 20 vuoden päästä kauhistellaan sitä, miten Calvin Harrisin päälle ei enää ymmärrä kukaan, kun joku toinen genre pääsee hetkeksi valokeilaan.
Loppukevennyksenä kerrottakoon, että kävin tänä vuonna 12. kertaa Provinssissa, ja aion käydä festivaaleilla vastakin. Niistä on tehty isoja bileitä, joissa pidetään hauskaa ja kuunnellaan esiintyjiä, ei niinkään vaelleta hampaat irvessä keikalta toiselle.
Minä
En sanoisi että kotimainen musiikkikenttä voi erinoimaisesti, vaikkakin kotimaiset artistit toimii kotimaassa hyvin. Luulen että levy-yhtiöt ovat taloudellisista syistä 'pakotettuja'/halukkaita keskittymään tarjontaan lähinnä kotimaahan kun markkinointi hoituu täällä pienemmällä panoksella ja tutuilla kontakteilla samalla kun tiedetään mikä toimii varmuudella. Yhtenä riskien välttelyn sivuoireena on ehkä hieman liian samalta kuulostavat artistit kun niistetään yhtä samaa tulohanaa.
Sen sijaan mukaan tarvittaisiin enemmän export-toimintaa, artistien vientiä kansainvälisille markkinoille että saataisiin tulovirtausta maahan päin ja kehitettyä toimintaa muutenkin isommaksi. 2014 musiikkiviennin tulos oli 42,8 miljoonaa euroa, joka on jossain Ruotsin 90-lukua edeltäneellä tasolla noin abouts. Olisi paljon opittavaa länsinaapurilta tuossa asiassa edelleen, jatkuvasti laahataan 25 vuotta jäljessä tässä teollisuudessa. Valtio ei tue toimintaa vaan meillä hakataan rytmikapuloita ja soitellaan nokkahuilua :)
-Jole
Joel, siinä olet oikeassa ettei musaviennillä mene kovin lujaa tällä hetkellä. Se johtuu varmaankin siitä, että maamme lahjakkaimmat musantekijät tekevät musiikkia suomeksi, koska siitä suomalaiset pitävät. TOSIN esimerkiksi Alex Mattson, Benjamin, Saara ja Isac Elliot ja varsinkin Alma ovat tällä hetkellä ottamassa tosi isoja askeleita ulkomailla.
Perjantaina ilmestyy Alman säveltämä ja Felix Jaehnin tuottama single Bonfire, jossa on kaikki ainekset kansainväliseksi hitiksi.
Mutta palatakseni kotimarkkinoihin: Jos kotimaiset artistit vetävät festareilla suurempia yleisöjä kuin isot maailmantähdet ja esimerkiksi Spotifyn (jota itse tietysti seuraan) listoilla on jatkuvasti enemmän kotimaista musiikkia kuin melkeinpä missä tahansa muualla (E-Amerikka saattaa olla vielä paikallisempi) voi hyvin puhua hyvinvoivasta kotimaisesta musiikkiskenestä.