Nyt kun kaikki tämän ovat jo nähneet ja makusteluesseet on luettu voin minäkin viimein sarjasta kirjoittaa, ettei vain synny ajankohtaisuuden tuntua tähän blogiin.

Älkää antako sen luisua oman tekstinsä kommentointiin ennen kuin on edes päästy alkuun. Mitä me puhuttiin näistä metaosioista?

Asiaan. Stranger Things. Puhkihypetetty kuin Jay-Z:n Blueprint, mutta silti molemmat pitävät mikä on luvattu, ja enemmänkin.

Varoitus: Sisältää lieviä spoilereita.

Stranger Things - kuten väsymykseen asti on toisteltu - on kunnianosoitus lähinnä 1980-luvun Spielberg-leffoille, mutta yleisemmin koko vuosikymmenen lämpimän pelottavalle elokuvaviihteelle. En ole sitä sorttia kompletisti/kasarin popkulttuurituntija että jaksaisin tai osaisin tässä luetella kaikki leffat joihin viitataan, mutta se ei oikeastaan ole Stranger Thingsin kohdalla tärkeintä.

Enemmän sarja lainaa kasariviihteen tunnelmasta. Ja vielä tarkemmin pelottavien kasarileffojen tunnelmasta kun ne nähdään lapsen silmin. Sarja ei siis oikeasti ole pelottava tai outo, se on turvallinen syli, jonka turvallisuutta mukavasti pelottavat asiat lisäävät. Se ei siis ole vaikkapa Twin Peaksin surrealistista ja selittämätöntä epätoivoa, vaan enemmänkin Neverending Storya tai Labyrinttia vähemmillä fantasiaelementeillä.

On pakko ihailla käsikirjoittajien ja ohjaajan kykyä luoda turvallinen ympäristö kokea jännitystä heti alusta lähtien. Ehkä se liittyy jotenkin lähiössä paikasta toiseen pyöräileviin lapsiin - selkeä kasarileffojen elementti jota Stranger Thingsissä nähdään paljon. Nähdään yhtä pitävä kaveripiiri, tiputellaan aikakausitärppejä (Dungeons & Dragons, BMX-pyörät, vanhat kodinkoneet) ja ollaan heti varmoja että hyvin näille lapsille käy, mutta katsotaan nyt ensin millaiseen pinteeseen he itsensä järjestävät.

Pastissinomainen on myös kömpelö teiniromanssi, joka tosin jätetään katsantokannasta riippuen viehättävästi tai ärsyttävästi väärään tilanteeseen. Se köyhä, hyvästä musasta diggaava ja karskin näköinen "erilainen kundi" ei sittenkään ollut parempi vaihtoehto high schoolin kauniille ylisuorittajamimmille, vaan järkeväksi ja sydämelliseksi paljastuva viisas kundi vei voiton.

AINAKIN KUNNES TOINEN KAUSI KOITTAA.

Pakollinen toisen kauden petaus pilasi tämänkin kokonaistaideteoksen loppua melko lailla. Olisi hienoa jos tällainen superyhtenäinen kahdeksan jakson pitkä elokuva maltettaisiin pitää loppuun asti yhtenäisenä, mutta jossain vaiheessa Netflixin on pakko varmistaa, että tilausta jatketaan toista kautta odotellessa. Niinpä ehjä tarina avataan melko irrallisiksi langanpätkiksi. No, ei tämä mihinkään älyttömään cliffhangeriin todellakaan jää, sentään, ja draamallinen jännite saadaan laukaistua, mutta olisi kai sen toisen kauden voinut aloittaa vähän puhtaammalta pöydältä.

Käsikirjoituksessa on kaikki elementit joita sopii odottaa. Tarkoitan siis, että kun 1980-luvulla tehtiin isoja koko perheen tuotantoja, mukaan ympättiin pehmyttä romanssia, menneisyyden traumaa, ystävyyden symboliikkaa ja pelottavia enteitä. Poliisipäällikön kuolleen tyttären trauma on esimerkki käsikirjoituksellisesta "vaunusta", jonka takapyörät ovat lukossa, mutta joka silti raahautuu eteenpäin hiekkatiellä - jos sallitte kömpelön vertauksen. Muuten homma toimii hyvin öljyttynä.

Juonen pelottavat mystilliset elementit pysyvät kasassa juuri ja juuri. Tämä sarja on kuin äidin halaus kummitusjunassa, joten olisi ollut liikaa pyydetty jättää jotain selittämättömäksi. Ja kun yliluonnollisia asioita ryhdytään selittämään, käy usein aavistuksellinen lössähdys. Mutta se ei tosiaan ollut tämän sarjan tärkein anti muutenkaan, vaan se mahtava pikkukaupungin me-henki ja sopivan pieni mutta tunnistettava jännityksen tunne mahassa.

Jotkut asiat ovat Stranger Thingsinkin maailmassa muuttuneet oikeasta 1980-luvusta: Aikakauden elokuviin verrattuna naiset ovat itsenäisiä ja ajattelevia olentoja, eivät huokailevia voileipientekijöitä. Toisen päähenkilöperheen äiti on toki tyypilliseen jenkkityyliin kotiäiti, mutta hän on selkeä perheen pää mutisevan isän lähinnä odotellessa käskyjä. Winona Ryder taas luotsaa toista päähenkilöperhettä yksinhuoltajana, ajoittain hysteerisesti tai ylinäytellen, mutta kuitenkin päättäväisesti.

Pidän sarjasta valtavasti, vaikka äsken kirjoittamani sisältääkin paljon kritiikkiä. Kirkastaakseni pointtia sanon, että halusin alleviivata sarjan luonnetta. Se ei ole Lost tai Twin Peaks, vaan E.T. tai Stand By Me. Lämmintä perheviihdettä rakkaudella tehtynä.

Lyhyemmin: Minulla oli valtavan hyvä fiilis tämän sarjan katsomisen jälkeen.