Tulipa siis lokakuustakin musavisaton kuukausi blogissa. Surullista. Olen kirjoitellut muuta, ja töitä on ollut paljon, joten blogi on ollut kärsijöiden listalla, koska perheajasta ei tingitä, sen tietävät kaikki.

Televisiota olen kuitenkin ehtinyt katsoa - ja tässä viikonlopun yli jopa niin paljon, että saimme puolisoni kanssa tankattua Stranger Thingsin toisen tuotantokauden maaliin. Jaksoja on yhdeksän ja kesto siinä 45-50 minuutin huitteilla, joten mikään valtava maraton tuo ei ollut.

*Tämä arvio sisältää spoilereita*

Ensimmäisestäkin kaudesta pidin, vaikka arviossa näköjään moitinkin toisen kauden petaamista käsikirjoituksessa. Muutenkin en tuntunut olevan oikein varma miten hyvä se kahdeksan jakson rypistys sitten oli.

Hauska huomata, että mielikuvani olivat oikeita, sillä olen tässä kuluvan vuorokauden aikana hokenut kaikille jotka jaksavat kuunnella, että tämä toinen kausi oli parempi kuin edellinen.

Periaattessa vahvuudet ovat samoja – kasarileffojen lämmin ja sopivan vähän pelottava fantasiatorttu maustettuna rakkauden ja ystävyyden teemoilla – mutta jotenkin kaikki tuntuu toimivan hieman paremmin.

Minusta tärkein 1980-luvun Spielberg-leffoista kopioitu juttu on kuitenkin käsikirjoituksen tapa optimoida jokaisen kohtauksen jännittävyys, hyvä fiilis ja draamallinen vaikutus. Tavallaan ratkaisut ovat hölmöjä, mutta sen antaa katsojana myhäillen anteeksi, koska hölmöä ratkaisua seuranneet tapahtumat ovat niin MÄSSYJÄ.

Ehkä toisen kauden määritti minulle paremmaksi se, että orastavia ihmissuhteita kuvattiin enemmän kuin ensimmäisellä kaudella. Olen vannoutunut college-leffojen ystävä, ja nupullaan olevan rakkauden kömpelöitä ensiaskeleita on vastustamattoman mielenkiintoista seurata. ST 2:lle pitää antaa pisteitä myös siitä, että draamalliset ratkaisut rakkaussuhteissa eivät edelleenkään noudata niitä tutuimpia kaavoja: Kaunis ylisuorittajatyttö päätyi sittenkin yhteen sen ujon friikin kanssa, mutta ei vaikuta kovin tyytyväiseltä, koska tämän viehättävä friikkiys näyttäytyy heti suhteen harjoitteluvaiheessa sisäänpäinkääntyneeltä nuhjaamiselta.

Mitä jos analysoinkin Nancyn ja Jonathanin suhdetta? Tässä arviossa ei tule enää mitään muuta? Siis että rikas bemarikakara Steve Harrington onkin lämmin ja auttavainen unelmavävy, joka ei post-traumaattiselta stressiltään kyennyt avautumaan Nancylle, joka lähti saman tien road tripille Jonathanin ruosteisella Chevyllä (nyt joku tulee korjaamaan sen auton oikean merkin).

Mehukas, mehukas suhdekoukero. Ja oli ne lastenkin ihastukset toteutettu luontevasti.

Hienoa ihmissuhdekuvausta jatkettiin sekä El/Janen ja Hopperin että Hopperin ja Joyce Buyersin välillä. Kuin vaivihkaa Duffer Brothersit väistävätkin niiden Matrix-veljesten ansat, eli täydellisen ymmärtämättömyyden draamasta. Toki Matrixin juonikin meni ihan paskavelliksi ekan osan jälkeen, mutta se ei liity tähän.

Näitä suhdeasioita vasten ei olekaan ihme, ettei itse mörköjuonen tarvitse olla NIIN kova toimiakseen. Demogorgon-koirat ovat lopulta aika paskoja vihollisia, ja pääpahasta ei oikein ota selvää, vaikka Willin käyttö pahiksena olikin helvetin nerokas veto. El/Janen "siskon" sivujuoni oli minusta mielenkiintoinen, ja dramaturgisesti oli tärkeää Janelle annettava paikka palata näyttävästi.

Lempihahmoihini kuuluu myös paidaton panomies, joka polttaa röökiä ja kuuntelee Metallican Four Horsemenia samalla kun pistää hiuslakkaa fledaan. Sitten armeijakuri-faija tulee ja vetää turpaan, ja BOOM, hahmon tausta syvenee kuin sen pahiksen rakentama kuilu.

Tein siis tässä arvioni aikana sen huomion, että Duffer Brothersien vahvuus on erityisesti hienoissa hahmoissa ja hahmojen suhteissa, vaikka he osaavatkin pelata myös aikakausiviittauksilla ja sopivasti pelottavilla möröillä. Upsidedown worldin leijailevat tuhka-lumi-hiutaleet toimivat hienosti, muuten.

Pakko mainita vielä erikseen hauska kasaripastissius, kun lähtevien autojen on AINA pakko ruopia helvetisti kiitäessään kohti seuraavaa mestaa. Diggasin.

Eihän tämä tähän lopu, vielä on paikkoja palata leijuvien hiutaleiden maahan, eikä Janen kaikkia sisko-velipuolia ole vielä nähty. Luultavasti joku heistä osoittautuu vielä pahikseksi. Ja ne mainitut ihmissuhteetkin ovat vielä ihan "auki".

Nautin. Tänään puhuimme Facebookissa skaalasta, jossa toisessa päässä on viihteellisyys ja toisessa taiteellisuus. Stranger Things 2:n arvot ovat ehdottomasti viihteessä, loistava arvosana. Mutta kyllä siinä taiteellista kunnianhimoakin on, vaikkei sitä ESIMERKIKSI Twin Peaksin kolmoskauteen voi verrata ikinä missään.

Nyt kun kaikki tämän ovat jo nähneet ja makusteluesseet on luettu voin minäkin viimein sarjasta kirjoittaa, ettei vain synny ajankohtaisuuden tuntua tähän blogiin.

Älkää antako sen luisua oman tekstinsä kommentointiin ennen kuin on edes päästy alkuun. Mitä me puhuttiin näistä metaosioista?

Asiaan. Stranger Things. Puhkihypetetty kuin Jay-Z:n Blueprint, mutta silti molemmat pitävät mikä on luvattu, ja enemmänkin.

Varoitus: Sisältää lieviä spoilereita.

Stranger Things - kuten väsymykseen asti on toisteltu - on kunnianosoitus lähinnä 1980-luvun Spielberg-leffoille, mutta yleisemmin koko vuosikymmenen lämpimän pelottavalle elokuvaviihteelle. En ole sitä sorttia kompletisti/kasarin popkulttuurituntija että jaksaisin tai osaisin tässä luetella kaikki leffat joihin viitataan, mutta se ei oikeastaan ole Stranger Thingsin kohdalla tärkeintä.

Enemmän sarja lainaa kasariviihteen tunnelmasta. Ja vielä tarkemmin pelottavien kasarileffojen tunnelmasta kun ne nähdään lapsen silmin. Sarja ei siis oikeasti ole pelottava tai outo, se on turvallinen syli, jonka turvallisuutta mukavasti pelottavat asiat lisäävät. Se ei siis ole vaikkapa Twin Peaksin surrealistista ja selittämätöntä epätoivoa, vaan enemmänkin Neverending Storya tai Labyrinttia vähemmillä fantasiaelementeillä.

On pakko ihailla käsikirjoittajien ja ohjaajan kykyä luoda turvallinen ympäristö kokea jännitystä heti alusta lähtien. Ehkä se liittyy jotenkin lähiössä paikasta toiseen pyöräileviin lapsiin - selkeä kasarileffojen elementti jota Stranger Thingsissä nähdään paljon. Nähdään yhtä pitävä kaveripiiri, tiputellaan aikakausitärppejä (Dungeons & Dragons, BMX-pyörät, vanhat kodinkoneet) ja ollaan heti varmoja että hyvin näille lapsille käy, mutta katsotaan nyt ensin millaiseen pinteeseen he itsensä järjestävät.

Pastissinomainen on myös kömpelö teiniromanssi, joka tosin jätetään katsantokannasta riippuen viehättävästi tai ärsyttävästi väärään tilanteeseen. Se köyhä, hyvästä musasta diggaava ja karskin näköinen "erilainen kundi" ei sittenkään ollut parempi vaihtoehto high schoolin kauniille ylisuorittajamimmille, vaan järkeväksi ja sydämelliseksi paljastuva viisas kundi vei voiton.

AINAKIN KUNNES TOINEN KAUSI KOITTAA.

Pakollinen toisen kauden petaus pilasi tämänkin kokonaistaideteoksen loppua melko lailla. Olisi hienoa jos tällainen superyhtenäinen kahdeksan jakson pitkä elokuva maltettaisiin pitää loppuun asti yhtenäisenä, mutta jossain vaiheessa Netflixin on pakko varmistaa, että tilausta jatketaan toista kautta odotellessa. Niinpä ehjä tarina avataan melko irrallisiksi langanpätkiksi. No, ei tämä mihinkään älyttömään cliffhangeriin todellakaan jää, sentään, ja draamallinen jännite saadaan laukaistua, mutta olisi kai sen toisen kauden voinut aloittaa vähän puhtaammalta pöydältä.

Käsikirjoituksessa on kaikki elementit joita sopii odottaa. Tarkoitan siis, että kun 1980-luvulla tehtiin isoja koko perheen tuotantoja, mukaan ympättiin pehmyttä romanssia, menneisyyden traumaa, ystävyyden symboliikkaa ja pelottavia enteitä. Poliisipäällikön kuolleen tyttären trauma on esimerkki käsikirjoituksellisesta "vaunusta", jonka takapyörät ovat lukossa, mutta joka silti raahautuu eteenpäin hiekkatiellä - jos sallitte kömpelön vertauksen. Muuten homma toimii hyvin öljyttynä.

Juonen pelottavat mystilliset elementit pysyvät kasassa juuri ja juuri. Tämä sarja on kuin äidin halaus kummitusjunassa, joten olisi ollut liikaa pyydetty jättää jotain selittämättömäksi. Ja kun yliluonnollisia asioita ryhdytään selittämään, käy usein aavistuksellinen lössähdys. Mutta se ei tosiaan ollut tämän sarjan tärkein anti muutenkaan, vaan se mahtava pikkukaupungin me-henki ja sopivan pieni mutta tunnistettava jännityksen tunne mahassa.

Jotkut asiat ovat Stranger Thingsinkin maailmassa muuttuneet oikeasta 1980-luvusta: Aikakauden elokuviin verrattuna naiset ovat itsenäisiä ja ajattelevia olentoja, eivät huokailevia voileipientekijöitä. Toisen päähenkilöperheen äiti on toki tyypilliseen jenkkityyliin kotiäiti, mutta hän on selkeä perheen pää mutisevan isän lähinnä odotellessa käskyjä. Winona Ryder taas luotsaa toista päähenkilöperhettä yksinhuoltajana, ajoittain hysteerisesti tai ylinäytellen, mutta kuitenkin päättäväisesti.

Pidän sarjasta valtavasti, vaikka äsken kirjoittamani sisältääkin paljon kritiikkiä. Kirkastaakseni pointtia sanon, että halusin alleviivata sarjan luonnetta. Se ei ole Lost tai Twin Peaks, vaan E.T. tai Stand By Me. Lämmintä perheviihdettä rakkaudella tehtynä.

Lyhyemmin: Minulla oli valtavan hyvä fiilis tämän sarjan katsomisen jälkeen.