Lukuvinkki: Iisa Pajula - Itke kirjoita laula: kaikki sanoittamani tunteet

Jos olisin kirjastossa töissä, niin minun pitäisi hetken pohtia mille osastolle tämä kirja kuuluu. Tiedän, että kustantaja hoitaa luokittelun, mutta joka tapauksessa: Iisa Pajulan Itke kirjoita laula:ssa on elämäkerrallisia elementtejä, toisaalta se on opas lyriikan kirjoittamiseen, mutta myös omakohtainen tietokirja tunneherkkyydestä.



Tunnen kirjoittajan, jos tällainen disclaimer kiinnostaa. Tämän blogin arviot eivät muutenkaan ole kovin virallisia mutta lisätiedoksi kuitenkin. Olen päässyt seuraamaan Iisan muusikkouraa ihan alusta eli Reginan ensidemosta lähtien, mikä teki kirjan lukemisesta vielä mielenkiintoisempaa. 

Kirjan kolmijakoinen luonne on sen heikkous ja vahvuus. Materiaalia olisi varmasti riittänyt ihan pelkästään sanoituksiin keskittyvän oppaan tekoon, jolloin Iisalla olisi eri kirjassa ollut mahdollisuus keskittyä pelkästään sanoitustensa ja elämänsä risteyskohtiin. Toisaalta tunneherkkyyttä ja erityisherkkyyttä kuvaavat jaksot ovat nekin itsessään niin mielenkiintoisia, että niistä olisi lukenut mielellään lisää, varsinkin sitä taustaa vasten että kirjoittaja on opiskellut myös ratkaisukeskeistä terapiaa. Jos ajatellaan että Pajulan toinen kirja olisi ollut tämä sanoituksia seuraava omaelämäkerta ja ensimmäinen se "pelkkä" sanoitusopas niin kolmantena voisi hyvinkin kuvitella lukevansa ratkaisukeskeisiä periaatteita seuraavan tunne itsesi -oppaan, ja tämän sanon ihan ilman kynsiä ja hampaita vaikken mikään self help -kirjojen ystävä olekaan. Itke kirjoita laula toimii kokonaisuutena näinkin, vaikka ajoittain tuntuukin vähän hajanaiselta. 

Koska Iisan elämänvaiheet ovat jossain määrin tuttuja, oli mielenkiintoisinta lukea hänen kamppailuistaan omien tunteidensa kanssa. Tai jos ei kamppailusta niin opettelusta jäsentelemään niitä ja elämään niiden kanssa. Nautin kun ihminen on tehnyt riittävän määrän ajatustyötä tunteidensa kanssa ja kykenee verbalisoimaan niitä niin että muutkin ymmärtävät. Työtä se on varmasti vaatinut kuten Iisa kirjassaan todistaa, mutta työ on kantanut selkeästi myös hedelmää. Moisesta tarkkanäköisyydestä on taatusti hyötyä myös kirjoitustyössä. 

Sanoittamisen anatomia oli sekin mielenkiintoista luettavaa. Tunnistan omassa ajattelussani samanlaista tarvetta tutustua kirjoittamisen oppaisiin, mutta toimia sen jälkeen tietoisesti niin kuin itselleni parhaiten sopii. Vaikka Iisa antaa paljon konkreettisia vinkkejä ja tehtäviä kaikille sanoittamista harjoitteleville, kirjan omaelämäkerrallinen luonne antaa hänelle myös mahdollisuuden kertoa oman polkunsa kirjoittajana, joka ei seurannut sanoitusoppaita vaan intuitiota. 

Minun mielestäni intuitio on laulujen teksteissä todella tärkeä asia. Laululyriikka ei ole sama asia kuin runo, mutta niitä yhdistää tarve tavoittaa jotain muuta kuin rivinsä sanat. Runot eivät noudata kertomuksen lauserakenteita, joten ne voivat toimiessaan nyrjäyttää aivot ajattelemaan jotain asiaa aivan uudella tavalla. Tai ainakin ne onnistuessaan saavat aivoissa aikaan tunteen jonkin suuremman ymmärtämisestä, koska tieto ei kulkenut perille juuri nyt lukeminasi suurin piirtein suomen kielioppia noudattavina asiatekstin virkkeinä. 

Myös Iisa (huomasin että käytin hänestä kerran sukunimimuotoa "Pajula" mutta se tuntuu jotenkin väärältä, eikä tämä johdu sukupuolesta (toivottavasti), vaan ehkä siitä että hän on artistinakin Iisa, joten Iisa on vain Iisa ja jätän sen yhden Pajulan tuonne hämmentämään lukijaa) todistaa tästä intuition voimasta. Hän on saanut alitajunnaltaan lahjaksi siemenen sanoitukseen, jonka vasta myöhemmin ymmärsi käsittelemättömäksi ongelmakseen. Samalla tavoin sanoitukset ja runot voivat avata myös vastaanottajapäässä asioita joita ei selkokielisinä lauseina ole ääneen sanottu. 

Toisaalta musiikkipäällikkönä uskon, että keskivertokuulijalla, joka ei kuuntele musiikkia analyyttisesti tuhannen euron kuulokkeista nahkanojatuolissa, vaan Toyota Yariksen kaiuttimista matkalla hakemaan lapsia päiväkodista, on sanoituksiin paljon sattumanvaraisempi suhde. Uskon, että ihmiset etsivät pop-lauluista säeparia tai oivallusta, johon he voivat heijastaa omat tunteensa. Biisi voi kokonaisena tekstinä kertoa jostain ihan muusta, mutta ajatuksia liikuttavasti laitettu säepari on monelle kuulijalle se ratkaiseva ankkuri. Uskon tähän teoriaani varmaankin siksi, että huomaan välillä itse kuuntelevani pop-musiikkia näin, vaikka sitten toistuvilla kuunteluilla pyrinkin saamaan kiinni kokonaisuudesta. Toisaalta ihailen myös vaikkapa Kurt Cobainin sanoitustyyliä, joka oli lähes yksinomaan anekdootteihin ja tajunnanvirtaan perustuva. Sellainen tyyli on lähempänä sellaista runoutta josta itse pidän. 

Tämä ei varsinaisesti liittynyt Itke kirjoita laula -kirjaan, mutta sanoitukset kiinnostavat minua yleisesti joten tuli sellainen olo että pitää jakaa. Itse kirjaa suosittelen kaikille sanoittamisesta ja Iisasta kiinnostuneille. Jos minun pitäisi valita suosikkisanoitus Iisan tekemistä, niin hänen itsensä laulama Kukaan ei oo kenenkään taitaisi voittaa. Myös Mitran Kukka kaipaa valoa on kärkikahinoissa. 

 

This entry was posted in ,,,,,. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...